Mutta päästiin sitä kuitenkin kotiin, ja nyt istuksi hän tupansa sivuseinäpenkillä synkkänä, äänettömänä, kumarassa, sammunut piippunsa ikenissä, vanhat lapikkaat ja työhousut jalassa, paitahihaisillansa, työliivi vain päällä ja päässä se pimeä epäselvä painajainen. Eikä siinä nytkään ollut edes pahansuopuuttakaan, ei rahtuakaan. Hänet oli vain tuon lähimäisen menestyksen johdosta täyttänyt yhäti paisuva mullinhenki. Metsäpiru asestautui: sarviutui hänessä. Miksi keksikin Antti Hyväkäs taas senkin, sen hyrränkin! Miksi ei yhtä hyvin hän! Se ajatus paisui ja pimeni nyt hänessä.
Mutta Karoliina ei sitä aavistanut. Hän hommaili ja aherteli kuin konsanaan emäntä ja puheli välillä, saamatta tosin vastausta.
Vihdoin hän sai enimmät työt tehdyksi, tuvan kuntoon, ja kun nyt oli hääpäiväkin, niin päätti hän hieman ikäänkuin levähtää ja puhua sanasen siitäkin asiasta, vihkimisestä.
Ja nyt hän muistikin miten omituiselta oli tuntunut koko se meno: miten juhlalliselta. Aivan oli korvissa humissut, kun pappi puhui, ja hän seisoi sen edessä miehensä rinnalla. Hän istahti penkille, miltei Jussin viereen, ja muisteli hänelle, puhelua alkaen:
"Oli se aika höyräys… tää vihkiminen!"
Mutta ei ääntänyt mies vastaan. Synkkänä katsoi lattiaan, kyynäspäät polviin nojattuina, kylmille jäänyt piippu ikenissä. Karoliina jatkoi:
"Tokko sinä edes kuulitkaan, mitä se siinä luki?"
Se suututti miestä, tuntui jo miltei tungettelulta, mokoma tiedustelu. Mutta hän ei ääntänyt. Syläistä suikkasi vain ja oli omaa synkkää oloansa. Karoliina jatkoi muisteluansa siihen tapaan, vaikeni sitte hetkiseksi, kun ei mies kuitenkaan äännähtänytkään, mietti jotain välillä ja lisäsi sitte kuin itsekseen ja kuin oudostellen koko vihkimistä:
"Kaikessa myllyssähän tuo saa ihminen olla jauhettavana… kun nyt tässäkin vihkimisessä… Ja vielä vanhoilla päivillään!"
Ja sitte hän vaikeni asiasta. Ei hän edes oudostellut miehensä vaikenemista. Mitäpä siitä! Olivathan he vanhat tutut. Hän ryhtyi töihinsä ja hyräillä kiekutteli äskeistä vihkivirttä.