Siinä oli hän aivan silmää hinkannut ja jatkanut leikkiänsä:
"Kun vain, Karoliina, olet miehellesi… tälle Purasen Jussille yhtä kuuliainen ja nöyrä…"
Ja taas oli hän jotenkin iskenyt silmää, taas tehnyt jotain muuta vilkasta, joka merkitsi että: Jos olet niin nöyrä miehellesi kuin tämä onnenpyörä on sille tyhjälle, joka puhaltaa, niin että heti senkin puhalluksesta alkaa hyrrätä jotta hyrisee, niin silloin on onnea talossa eikä toraa koskaan, ei jouluherkuiksikaan.
Ja luonnollistahan se olikin ollut.
Mitään pahaa aavistamatta oli nyt Karoliina sattunut vihiltä tullessaan kertomaan hänelle tämän onnenhyrräjutun ja se myrkytti koko hääpäivän. Siis sattuikin taas Hyväkäs! Ei hän tullut sille mustasukkaiseksi. Mustasukkaisuus olikin hänelle aivan vieras. Hän oli rakkauden asioissa täysin vapaamielinen, alkuihminen. Hän oli siinä asiassa yhtä suvaitseva kuin naurismaa-asiassa on vieraan naurismaan kävijä, joka mahansa siitä täyteen saatuansa suo mielellänsä loput muille. Hän oli siinäkin gentlemanni, metsäherra omalla tavallansa, hidas tosin, mutta sitä varmempi unohtamaan Kyllikkinsä.
Mutta häntä alkoi vaivata se vanha tauti. Hän ei tiennyt, mikä ihmekapine se onnenhyrrä oli. Mene tiedä minne saakka se nyt nostaa Hyväkkään ja sen maineen! Se se alkoi häntä nyt vaivata ja herätellä hänen povessansa piilevää metsän voimaa.
Ja oitis, jo paluumatkalla oli hän muuttunut. Aamusella ennen vihille lähtöänsä oli hän käynyt lopettamassa paloaidan panon ja lähtenyt sitte papin eteen työtamineissansa, silmiänsä pesemättä. Kasvoihin oli nokisista aitapuista tarttunut jälkiä, joka ilmoitti, että hän harjoittaa vielä kaskenpolttoa.
Semmoisena ajoi hän nyt kotiansa kohti työkärryissä. Karoliina istui polvet pystyssä takapuolella, selin häneen, nyyttejänsä suojaillen, ja hän itse sepäpuolella polvillansa. Ajatukset tekivät työtä hitaasti kuin itsepäinen kyntöhärkä. Vakoa siinä kyllä jonkunverran tuli, mutta ei mitään järin selvää. Hän hautoi sitä Karoliinan kertomaa asiaa.
Ja niin loppuikin puhelu jo paluumatkan alussa. Karoliina kyllä joskus yritti, mutta miehen sisu ei antanut enää vastailla. Joskus hän jo tapansa mukaan viskasi vihansa hevoseensa: nyhtäsi sitä ohjaksista lujasti ja ärähti sille äksysti:
"Etkö siinä juokse… hyväkäs!" Niin toi hän nuorikkonsa kotiin. Hän ajoi kuin puukuorman vetäjä, joka on jostain vastoinkäymisestä myrtynyt ja ajaa kuormaansa kotiin äänettömänä, synkkänä kuten ruumiin vetäjä ajaa kuormaansa kirkkomaalle.