Ja hän oli sen nyt saanut. Nelikymmenvuotias nuorikko Karoliina jo puuhaili emäntänä, järjesteli vihiltä tultua tupaa, ja kaikki meni jo kuin vanha asia. Niin rutosti oli kaikki käynyt. Tuntui kuin ei olisi tultukaan vihiltä, vaan palattu jostain työstä ja vaimo ryhtynyt keskeytyneitä tupatöitä jatkamaan, miehen itsensä tupakoidessa työn päälle.
Ja se kaikki oli aivan luonnollista, kun oli kysymys hänestä, Jussi Purasesta. Tiedettiinhän näet aivan yleisesti että näiden äsken vihittyjen tuttavuus oli jo vanha asia. Se ulottui aina Karoliinan tyttöaikaan, vaikka Karoliina sillä välillä olikin syystä tai toisesta joutunut Pekka Tapetun vaimoksi. Siksi oli rakkaus jo vanhaa tuttua.
Sillä Jussi Purasen metsäihmisvereenhän kuului sekin, se voimakas ja luonnollinen metsänperu, että hän ei ollut rakkauden asioissa vihkimisen suhteen aivan matemaattisen tarkka. Ei. Hänessä oli siinä asiassa koko paljon kansallista, Lemminkäistä. Sitä oli miltei yli kohtuudenkin, vaikkapa toiselta puolen hänen ulkomuotonsa kaikeksi onneksi teki hänelle mahdottomaksi siveellisyysasiassa kohota tuon yleisesti ihaillun Don Juanin tasalle, varsinaiseksi akkimukseksi. Kaikesta tästä voi tutkija tulla vakuutetuksi, jos hän vain rehellisin, uskaliain mielin nostaa sitä verhoa, jolla sisimmät asiat aina peitetään, eikä hänen edes tarvitse tehdä pitkää tutkimusmatkaa ulospäin, kauvas arkistoihin tai muinaismuistojen maille raukkana kieltämään omaa vertamme, Lemminkäistä. Ei. Hän saa haluamansa oikeat tiedot päinvastaiselta taholta, hyvin läheltä. Sillä mitenhän viisasta liekin tämmöisiä vanhimpia perujansa piiloitella, ainakin siksi kun aika on ne jalostanut, on sittekin myönnettävä, että ilman niitä ei tämän pohjolan gentlemannin veri olisi ollut hänen omaansa, Jussi Purasen voimakasta, tervettä metsäläisverta, vaan vierasta, jotain väljähtänyttä heraa.
II.
Hän oli siis naimisissa.
Tavallisen käsityksen mukaan olisi hänen pitänyt olla onnellinen, ainakin nyt, hääpäivänänsä, ilojen ja onnen päivänä. Mutta niin ei käynyt. Lähimäisen luuloteltu menestys myrkytti nytkin hänen elämänilonsa, herättäen hänessä sen ainaisen pimeän, synkän, painostavan voiman: kateuden.
Liukas, kätevä Antti Hyväkäs oli näet näinä aikoina osunut sattumalta joutohetkinänsä nahertelemaan erään pikkukorun, jota hän itse sanoi onnenhyrräksi. Hän oli myös kuullut Karoliinan naimisiin menosta, poikennut sen mökkiin, ja, leikkisä mies kun oli, oli hän tuon pikkuisen "onnenhyrrän" antanut Karoliinalle kuin häälahjaksi. Hän antoi sen mitään pahaa tai yleensä mitään tarkottamatta, kun se nyt kerran oli sattunut taskuun jäämään, eikä ollut edes minkään arvoinen. Salaperäiseksi tekeytyen oli hän sen käteen pistänyt ja leikkiä laskien oli hän sitä tehdessänsä selittää hökeltänyt:
"Siin' on… siin' on, Karoliina, onnen hyrrä, joka pyörii jotta hurisee, kun vain vähänkään tyhjä puhaltaa… Niin jotta — taas oli hän laskenut — niin jotta, jos pysyt samalla tavalla sovussa miehen kanssa kuin se hyrrä pysyy yhteishengessä sen tyhjän kanssa."
Ja Karoliina oli arvannut, että se on Antti Hyväkkään tavallista leikkiä. Hän oli pistänyt tuon vehkeen myttyynsä, ja Hyväkäs oli silloin sytyttäessään piippuansa vilkkaasti jatkanut:
"Kun vaan…"