Ja viattomana vastata änkytti tuhmahko mies, että:
"Sinä et saa akkaa sen vuoksi kun sinä olet ä, ä, ä, ä, äk… äksy."
Pahanilkinen siis! Ja että ne sillä asialla jo ilkkuvat ja pitävät häntä pilkkanansa! Vai niin! Nähdäänhän, eikö hän saa, jos ottaa! Ja syvällä povensa salaisuudessa vannoi hän vielä kerran näyttävänsä, että kyllä ne muutkin kuin Hyväkäs… hänkin… Mutta miten ja millä näyttää?
Tietysti hän ottaa eukon. Onhan hän sitä jo joskus ajatellutkin, ja onhan esimerkiksi Pekka Tapetun leski jo hänen kanssaan vanhoja tuttuja.
Tai toiselta puolen. Voisihan näyttää jollain muullakin tavalla. Välipä sillä millä. Voisihan vaikka joskus Hyväkkään talon ohi ajaessaan lyödä hevosensa aimo juoksuun ja siinä hurjassa menossa kärrinkorissa seisten vaikka ärjäistä, että: Hei!
Hän oli näet itse asiassa vähällä tyydytetty. Metsän ihmisessä ovat sen alkuperäiset piirteet oikeastaan lapsen piirteitä, viattomia, pohjaltansa hauskojakin, jahka vain jaksamme nähdä niiden syvyyteen ja ymmärtää niiden arvon.
Niin: ne ovat sittekin luonnon väärentämätöntä tavaraa, kultaa, joka on aina painonsa arvoista.
Mutta se naimisasioissa "näyttäminen" johti hänet oikeastaan avioliittoon — elköön nyt vain kukaan kaunistelko itseänsä väittämällä, että ainakin tämä on liiottelua, sillä tämä on tosiasia. Viikon, toisenkin, oli hän kävellyt kuin kivi painona povessa ja synkistynyt sitä mukaa, kun ihmiset kehuivat Hyväkkään nuorikkoa ja myötäjäisiä. Se pilkkaava puhuminen painosti, yllytti, nosti luontoa, ja niinpä oli hänessä kerran kypsynyt äkkiä synkkä päätös näyttää Hyväkkäälle ja koko maailmalle, että saa se hänkin eukon.
Ja niin oli hän ottanut senkin askeleen. Hän oli sen rakkaudenkin askeleen ottanut siekailematta, tarttunut siihenkin asiaan umpimähkään, mutta kovin kourin kuten Rämekorven pakkanen tarttuu työhönsä surkeilematta, niin että nurkat aivan sen käsissä paukkuvat. Yht'äkkiä oli hän nainut Pekka Tapetun lesken Karoliinan. Tänä aamuna oli heidät vihitty. Menoja säästääksensä oli hän käynyt pappilassa vihityttämässä, ja aamusella varhain sinne lähtiessänsä oli hän hevosta valjastaessansa uhitellut Hyväkästä, uhkaillut siinä itseksensä:
"Nähdäänhän, Hyväkäs, eikö tässä muutkin akkaa saa."