Ja sitte nyt aivan näinä päivinä, joku kuukausi sitte, Antti Hyväkäs oli nainut erään Pekka Kamalan tytön. Hän ei tosin tuntenut koko tyttöä, ei Kamalan sukuakaan, joka asui toisessa kunnassa, kaukana, jossain Parikkalan saloilla. Mutta tyttöä kehuttiin kauniiksi ja rikkaaksi, ja Pekka Hyväkkään arvo nousi ja hänen arvonsa pysyi ennallansa.
Ja kumminkin! Olihan hänkin leskimies, noin nelikymmenviisi-vuotias ja lähes kymmenen vuotta leskenä ollut. Mutta kaikissapahan vain piti Antti Hyväkkään viedä juuri hänen osansa, löytää Ameriikka, joka oli luotu juuri hänen löydettäväksensä! Se oli jo liikaa. Hänen luonnollaan ei mies voinut moista sietää.
Ja miten monta aikaa hän nyt hautoi sitä vahinkoansa! Hän kulkea muhitteli synkkänä kuin Pohjolan Kain, oli harvapuheisuutensa lisäksi pisteliäs, kuin uhoitteleva, ja hänen povensa täyttyi vanhalla sapella.
Ja naapurit ja lähimäiset? Ne tietysti huomasivat hänen silmistänsä tämän raiskan, joka nyt pimitti koko hänen näkövoimansa. Sen huomasivat varsinkin kaikki malkasilmäiset rämekorpelaiset. Semmoiset huomasivat sen juuri siitä syystä, että se oli heille tuttua — omaa — sillä juoksihan heidänkin suonissansa sama eri- y.m. puraisuuden veri.
Ja nämä lähimäiset ne nyt taas alkoivat Rämekorven tavan mukaan nauttia tuosta heikkoudesta: he alkoivat narrata Jussi Purasta. Olihan heillä sopiva narraajakin, Änkkä-Antti. Miksi ei siis narrata? Tarvitsihan Anttia vain hieman neuvoa, tai oikeastaan narrata se Jussille puhumaan, mitä hänen suuhunsa oli valmiiksi pantu.
Se oli kesäistä aikaa. Änkkä-Antti oli Jussi Purasen töissä. Äänetön ja synkkä oli tosin isäntä, soti usein tammaansa vastaan, kun ei ollut muita, joille olisi voinut sisunsa purkaa, mutta pääsi toki joskus syötyä, ruokalevolla lojuessa, puheenkin alkuun.
Ja se oli omituista keskustelua. Ei siinä voitukaan liikoja sanoja tuhlata, sillä Änkkä-Antilla oli vastus kielestä, sen kankeudesta, ja Jussi Purasella sydämestä: sydämessä asuva metsäpiru ei sallinut suun puhua sydämen kyllyydestä.
Mutta mennä jurnusteltiin toki joku sana eteenpäin. Opetettu Änkkä-Antti koki jauhaa sitä Hyväkkään naima-asiaa, joka nyt viimeksi paisutti Jussia, ja itse asiassa oli Jussi Puranen itsekin halukas siitä jotain kuulemaan, ja niin sukeutui keskusteluja. Änkkä-Antti kerrankin koki selittää: "Ja ne sa, sa, sa, sa… sanovat." Sai hän toki selitetyksi, että kyläläiset, naapurit, ne "sanovat" ja nauravat ja ilkkuvat. Mutta mitä "sanovat"? Senkin hän onnistui kakistelemaan kurkustansa, ilmoittaen niiden sanovan, että:
"Sinä et saa ak, kak, kak, ak, akkaa!"
Vai niin! myrtyi Jussi. Vai jo ne sillä asialla ilkkuvat ja nauravat! Ja miksi hän ei saisi akkaa? Eikö hän ole yhtä rikas kun Hyväkäskin, jopa rikkaampikin! Huomenna hän tiedusti Änkkä-Antilta sitä asiaa, miksi kylä luulee, jotta hän ei saa akkaa.