Jo kuluneen hitaan, mutta lujan elämänsä aikana oli näet tämä Rämekorven luonnossa syntynyt ja kehittynyt isäntämies ennättänyt poimia lähimäisensä vainiolta monta tähkäpäätä, tehnyt ne itsellensä katkeriksi, ja myrkyttänyt niillä monet ilopäivänsäkin.
Eräs semmoinen lähimäinen, joka ikäänkuin oli hänen ainaisena kiusanansa, poikkitelana hänen tiellänsä, vieden muka kaikki hänen nenänsä ohi, oli muiden muassa Antti Hyväkäs, Jo pikkupoikana oli siitä heittänyt kiusan: Mäenlaskussa, sormikoukunvedossa, kaikessa, yksinpä ilkitöissäkin oli se hänen mielestänsä aina osannut menestyä paremmin kuin hän. Hän tosin siinä luulossansa erehtyi. Hyväkäs ei itse asiassa yleensä toisissa asioissa ollut hänenkään veroisensa, mutta hänen epäluuloinen henkensä kuvitteli asian semmoiseksi, sillä se tarvitsi sen kannon, jota puskiessa voi päästää mullinluontonsa ulos.
Mutta nyt ei siinä kyllin. Asiat pilaantuivat sitä mukaa kuin he vanhenivat. Nuorena miehenä ollessa oli Antti Hyväkäs ollut aina hänen tiellänsä naima-asioissa. Aina se oli ennättänyt ennen häntä. Koputtipa hän mille aitan ovelle hyvänsä, niin ei koskaan tullut sieltä neitsyt ylkää vastaan. Epäilyttävä hiljaisuus vain vahvisti sitä hänen uskoansa, että Antti Hyväkäs se siellä punoo lemmenpaulaa.
Mutta sittekään! Koskaan ei hän älynnyt kiirehtiä ennen Hyväkästä. Jokaiselle ovelle kolkutti hän vasta sitte kun kylä jo kertoi, että Hyväkäs on jo sieltä valloittanut neitseen sydämen. Hän oli tässä rakkaudenasiassakin se kointähti, joka aina nousi lemmentaivaalle paistamaan liika myöhään, vasta sitte kun neito jo nukkui toisen sylissä, eikä siis voinut enää ihailla hänen hohdettansa.
Ja silloin hän aina myrtyi muille, mullitteli kotiinsa sielu täynnä ja sydämistyi Hyväkkäälle, joka oli tärvellyt häneltä tyttöonnen. Lemmenkään asiassa — sanoaksemme asian vielä uusin sanoin — ei hän ollut saanut alottelun henkeä, vaan jälkipahottelun ja kateuden lujan hengen.
Mutta sitä henkeä olikin hän saanut kuusi leiviskää ja vielä monta naulaa sen lisäksi eikä hän sitä herransa tavaraa maahan kaivanut.
Ja niin kului aika. Hän lisääntyi iässä, vaan ei viisaudessa.
Ja jotakin aivan samantapaista oli ollut sitte pitkin ikää, aikamiehenä ollessa. Kerrankin oli Antti Hyväkkään halme kasvanut tattaria niin tuhottomasti, että siitä oli puhuttu naapurikylässäkin, ja Antin maine oli siten levinnyt ja hän jäänyt unohduksiin. Saakelin Hyväkäs! — niin hän ähki silloinkin. — Miksi se siihen hakkasikin sen kaskensa! Olisihan hän voinut siitä valita hyvän tattarimaan.
Ja yhä edelleen sattui satoja saman tapaisia tapauksia. Kerran oli Antti Hyväkäs onnistunut pettämään mustalaisen hevoskaupassa niin tyyten, että kohosi sen johdosta ihmisten silmissä aivan sankariksi. Siis sekin! Siinäkin asiassa piti Hyväkkään olla ovela ja viedä aivan nenän alta se, mikä oikeastaan tuntui kuuluvan hänelle. Vähätpä siitä maallisesta edusta itsestänsä. Se muu, se selittämätön, se häntä sapetti ja myrkytti häneltä elämän. Härkä, se äly, joka väänsi ratasta hänen päässänsä, oli liika verkkainen työhärkä. Se kyllä väänsi vankasti, selkä ojona, mutta pyörä pyöri liika hitaasti. Aina tuli valmista liika myöhään. Siitä harmi, siitä kateus, ja niin kehkeytyi hänessä puraisuuden henki lujaksi kuin luonnonvoima.
Ja juuri nämä viime ajat olivatkin olleet hänelle yhtenäistä onnettomuutta. Aina oli mielen pakko mustua, aina onnisti jotakin toista. Oli hänellä ennen toki ollut väliaikoja, mutta nyt oli koko elämä kuin yhtä ainoaa tautia. Varsinkin oli Antti Hyväkäs nytkin ollut tikkuna hänen silmissänsä, ja sen johdosta oli tuo hänen povessansa kytevä voimakas metsäläisvaisto, kateus ja epäluulo kehkeytynyt äärimäisillensä, sairaloiseksi, aivan tukehduttaen hänen kaikki muut avunsa, haudaten sumuihinsa kaikki muut hänen luonteensa piirteet. Nyt huokui hänen hengestänsä alkukorven voimakas henki kaikessa luonnollisessa voimassansa.