Ja siksipä katsoikin tämä pohjaltansa muutoin kunnon mies aina epäluuloisena, kateellisena kaikkeen, mikä oli toisen. Hän ei voinut, ei voinut iloita lähimäisensä aaltoilevasta viljapellosta, ei sen pientarella kukkivasta kukasta. Se näky vei ilot häneltä. Mieluummin hän olisi nähnyt koko maan yhtenä ainoana autiona vainiona, jossa olisi vain piipoittanut hänen tähkäpäänsä, vaikkapa viheliäinenkin. Jos oli toisin, koski se häneen ja hän vihastui sille, jonka kukkiva tähkäpää oli häntä silmään pistänyt. Hän oli kaikessa kuin härkämullikka, joka tahtoo yksin olla koko karjan kuninkaana.
Ja se ei kumminkaan ollut hänessä pohjaltansa varsinaista, vapaatahtoista pahansuopuutta, häijyyttä, ilkeyttä. Ei ollenkaan. Se oli vain niitä metsän peruja. Se oli vaistomaista, sairaloista, semmoista, josta ei ihminen ole vastuunalainen. Se oli hänessä luonnetta, omintakeisuutta, sitä joka eroitti hänet kaikesta muusta, omaksi yksilöksensä, antoi hänelle elämisen oikeuden. Sen pääpiirteenä oli se ihailtavan yksilöllinen eripuraisuus — tai yleensä puraisuus — joka juuri teki hänestä Jussi Purasen.
Ja kumminkin — sitä ei hän itse tuntenut — oli kaikki hänessä pohjaltansa ihailtavaa, sillä kaikki oli hänessä tervettä, oikeaa luonnontavaraa, tuoretta ja lujaa kuten kuusen pihkainen kuve. Siinä oli voimaa ja tervettä luontoa. Hänen henkensä oli synkkä ja syvä kuin Rämekorven pimeät suopurnut, ja se oli samalla lujaa, raakaa kangasta, ja hänen sielunsa oli Rämekorven kovatekoista maankamaraa. Ainoastaan pinnalta peitti hänen henkeänsä joku mehevä suo- tai kuiva kangassammal, jossa kasvoi siellä täällä joku karu kanerva ja punoitti joskus — marja-aikana — karpalo tai puola.
Sillä kuka voi sanoa, että semmoisessa ei olisi jotakin! … ihailtavaa, lujaa. Rämekorven luontoa, alkuperäisyyttä. Hän ei ollut niin kuin meikäläinen, hänen jälkeläisensä, kehityksen väliasteella oleva olento jommoiset eivät jussi-puraisuudessakaan ole enää muuta kuin surkeita henkisiä mahatautisia, semmoisia joiden pelkkä näkeminenkin jo tappaa sielun, tekee silmän surulliseksi ja murheelliseksi mielen. Ja jos hän puskikin, niin ei hän puskenut vahinkoa tehdäksensä kuten jo me. Hän puski luonnonpakosta, siksi että hänessä oli mullinhenkeä. Hän paisui toisen menestyksestä, myrtyi ja puski kuten sonni, kun se omaa henkeänsä täynnä puskee kantoa, ei tuhotaksensa sitä, vaan ainoastaan puskeaksensa siksi että henki, se mullinhenki niin vaatii.
Ja sitte hänen henkiset kykynsä: Ne olivat ulkonaisen miehen mukaisia. Hänen päässänsä kulkivat ajatukset lyhyinä, tylppinä, usein verkkaisinakin kuin laiska aasi, joka malttaa eteensä katsoa. Mutta ne kulkivat siellä lujina kuin piirrot kallion kylessä, varmoina kuin härkä vaolla. Ajatusta itseään niissä oli tavallisesti vähä, mutta mikä oli, se oli kallionuurna. Ja oli miten oli, se täytyy myöntää, että älyä ja ajatuskykyä hänellä oli sittenkin aivan se määrä mitä hänenlainen mies sitä tarvitsi. Sitä oli niinkin paljon, että hän sen avulla jaksoi uskoa olevansa viisain mies maailmassa. Juuri sitä uskoa jauhoi hänen päässänsä hyvin tunnettu n.s. Purassuvun älyjuhta, ajatuskyky, suvun hidas, mutta voimallinen henkinen kyntöhärkä. Se oli vain niin laiska heittiö, että tarvitsi seivästä luillensa, ennenkuin pääsi jaloillensakaan kohoamaan, saati sitte liikkeelle lähtemään.
Ja se vaikutti, että sen isäntä Jussi Puranen myöhästyi kaikesta, mikä tarjosi jotain himoittavaa. Mihin hän tulikin, sieltä olivat toiset jo korjanneet sadon. Hän tuli aina sänkiäisille, harmistui ja myrtyi ja antoi sisunsa paisua.
Mutta hän ei koskaan silloin kurittanut omaa, sitä hidasta aivojuhtaansa. Ei. Hän myrtyi niille, jotka olivat sadon aikanansa vieneet ja niin varmistui hänessä eripuraisuuden henki. Sillä siinä vihaansa hautoessa ei hän joutunut tutkimaan sen syitä. Hidas älyhärkä pysähtyi. Hän ei joutanut sitä ajamaan ylös, ja niin lepäili tuo voimakas eläin, silmät muljollansa, kuin vihaisena, tuskin viitsien märehtiäkään. Se lepäili siksi kunnes taas — härkä herransa myöhästytti.
No niin, semmoinen oli tämä Rämekorven metsäihmisen peru, tämä ihailtavan omintakeinen pohjolan gentlemanni, josta nyt on puhe. Ja jospa nyt, kun olemme jo saaneet kuvatuksi sen taustan, jota vastaan katsottuna tämä luja- ja tanakkatekoinen yksilö näyttäytyy oikeassa valossansa, tutustuisimme pikimältään hänen ajalliseen vaellukseensa. Me tarkastamme, hänen yhtä ainoaa, vallitsevaa piirrettänsä. Me tarkastelemme, minkälainen hän oli häissänsä, emmekä sitä, miltä hän näyttäisi esim. hautajaisissa.
Mutta sinä, lukija: elä myrkytä hetkiäsi näkemällä hänen tässä kuvattuja ominaisuuksiansa huonossa, tympäisevässä valossa. Jussi Puranen on tuottava sinulle luonnoniloa, jos sinulla vain on mielen ylevyyttä, niin että voit nähdä kansan karkean kuoren alta kultaa, jos sinussa on ylevyyttä, joka tunnustaa kaikki luonnollisen, luojan luoman, jaloksi ja joka miehekkäällä nöyryydellä jättää kaiken syvimmän sydämeen katsomisen sen asiaksi, joka yksin sydämeen asti näkee. Myönnä vain se ja lisäksi totea se tosiasia, että sinä itse et ole tätä mautonta Purassukua, tätä varsinaista minun heimoani.
Vasta nyt me pääsemme varsinaiseen asian juoneen käsiksi.