Mutta ennenkuin siihen tehtävään ryhdymme, teemme selkoa hänen suku- ja syntyperästänsä, niistä olosuhteista, joissa hän kehittyi ja jotka hänen sisäisen ihmisensä loivat. Ainoastaan niiden valossa voidaan häntä täysin ymmärtää.
Jotkut entisen ajan eläjät olivat saapuneet Rämekorven synkille perukoille. Sinne he kotiutuivat. Ne olivat saapuneet sinne kuten ihmiskunnan orpolapset, semmoiset, joilla ei ole tunnettua isää, ei äitiä, vaan ovat saaneet kuritta kasvaa. Jo pienestä lähtien olivat he keskenänsä tapelleet, riitautuneet, eronneet toisistansa, karkoutuneet siten maailman kylmimmille tuvannurkille, kovaosaisimpien synkille perukoille, imeneet jo lapsuusajan riidoistansa epäluulon siemenet ja idut vereensä, hävinneet jo osaksi ihmiskunnan kirkonkirjoistakin, joutuneet eripuraisuutensa johdosta toisten jalkoihin, ylenannetuiden asemaan ja niin oli osa, toinen toisensa tulosta tietämättä, karkoutunut myöskin Rämekorven synkille perukoille. Siellä alkoivat he kasvattaa sukua, jonka nykyaikaisena edustajana isännöi kertomuksemme Jussi Puranen.
Se Rämekorpi oli pohjaltansa synkkää, ja se oli syvää saloa, pettävää suota ja lujaa korpea. Lujasti se piti kaikesta kiinni ennenkuin antoi. Salakavalana väjyi sen suon kylmässä sydämessä halla. Mihinhän vain veitsensä pisti, leipää siitä leikataksensa, aina oli siinä kivi leipään leivottuna ja siihen sitä aina veitsensä iski. Ja sinne osuivat nyt Puraset, olivat ilmaantuneet sinne yksitellen, toisiansa tuntematta, näkemättä, keskinäisinä vihollisina.
Ne olivat asuneet siellä korven synkeydessä, kuin yksin, ollen siis vailla lähimäisen apua, pakotettuina turvautumaan aina omaan itseensä. Rämekorven luonto, sen salakavala kylmyys alkoi kehittää heidän veressänsä piilevää epäluuloa.
Ja niin olivat heihin kehittyneet metsäihmisen voimalliset vaistot, jotka kulkivat perintönä polvesta polveen. Kaikkialla vainusivat he vaaraa, väijyvää karhua, kavalaa ilvestä tai äkkiä saapuvaa hallaa. Itsepuolustusvaiston pakosta kulkivat he aina kuten karhun kiertäjät, epäluuloisina, synkkinä, osaksi salaperäisinäkin, vainolaisten tavoin. Metsäihmisen vaistot siten varmistuivat. Naapuria ei ollut, ei ollut yhteiskuntaa, ja lähimäisrakkaus, luottavaisuus, kyky iloita lähimäisen onnesta, löytää jalo, korkea tyydytyksentunne sen menestyksestä ja muu semmoinen voi kehittyä ainoastaan yhteiskunnassa, joukoissa eläessä. Heissä nämä korkeat lähimäisavut eivät voineet saada alkua ja kehittyä, koska kerran lähimäistä ei ollut.
Ja sitä mukaa kehittyi heidän henkinen maailmansa. Samalla kun heidän sieluunsa painui Rämekorven synkän, neitsyeellisenihanan luonnon kauneudesta ihana kuva kuvan perästä, luoden siinä suhteessa heidän sieluihinsa kauneusmaailman, joka oli kadehdittavan ihana, täytti heidän olemuksensa henkimaailmalla, jossa ihmeteltävä kauneus joskus väreili hienona kuin sureksivan immen hapsi, joskus ilakoi huoletonna kuin kutri tyttösen ohimoilla, tai välähteli ihanan, salaperäisen synkkänä, kuin vetten sadut iltaunisen, viattoman lapsen mielessä, niin samalla puuttui heiltä toisaalla jotakin: Heillä ei ei ollut ihailtavaa, suurta ja voimakasta perkelettä, vaan ainoastaan huonoperäinen metsähiisi, jonkunlainen miespuolinen kuppariakka, joka kulutti aikansa ihmisten sairauksia puoskaroidessansa ja jonka ansat olivat kuin viheliäisiä verkkorisoja. Heillä ei ollut juhlallista helvettiä, vaan jonkunlainen manala, mitätön kuin navettarähjä, semmoinen, jossa oikeastaan ei ollut mitään tuomioistuinta sen kauhuksi, joka oli veljeänsä vastaan käynyt veristä sotaa. Vielä vähemmän voi siellä joutua edesvastuunsa kautta puhdistumaan se, jonka sydän ei ollut puhdas ja jalo lähimäistänsä vastaan.
Niin: kaikki semmoinen henkevä voi kehittyä ainoastaan siellä, missä on jo lähimäinen kehittämässä lähimäisrakkautta ja vastuunalaisuustunnetta. Yksinäiseltä, epäluulon myrkyttämältä ihmiseltä puuttui se itu, joka olisi hänessä tuon suuren, voimallisen, mieltä hurmaavan henkimaailman luonut ja kehittänyt.
Ja niin kehittyi heissä henki-ihminen Rämekorven luonnosta, henkinen maailma oloista ja elämästä, ja se henkinen maailma loi vuorostansa ihmistä, muodosti Purasta.
Näistä esi-isistä se polveutuu sankarimme Jussi Puranen. Pitkät ajanjaksot olivat jo kuluneet. Kuulu Rämekorpi oli alkanut täyttyä ihmisillä, niiden esi-Purasten jälkeläisillä. Oli jo syntynyt yhteiskunta, oli alkanut muodostua yhteiskuntaihminen vaistoinensa. Elettiin jo tämän kertomuksen ajoissa.
Mutta metsäihmisen luonto oli sitkeässä. Se oli veressä. Veren piti jalostua, ja siihen menee vuosisadat, vuosituhannetkin. Entinen metsäihmisen epäluuloinen vihollisuus jokaista vastaantulijaa vastaan oli tosin jo heikentynyt, mutta ei lakannut. Se piili veressä epäluulona, kateutena.