Siinä se oli se isku! Aivan tuli nyt hieman helpompi olla. Hän nosti oikean polvensa koukkuun, raapasi siitä pinnistyneestä pakarastansa tulitikulla tulen aivan erityisellä kädenliikkeellä, sytytti piippunsa ja työntyi ulos tuvasta.
* * * * *
Ja nyt loisti hän ulkona kuuman kesäpäivän kirkkaassa valossa. Hänen rauhansa oli rikottu, hääonnensa tomuksi lyöty. Hänen povessansa asustava metsäpiru oli hävittänyt ne hääilojen jäännökset, jotka olivat vielä säästyneet. Hän aivasteli. Aurinko paistoi silmiin ja pani hänet aivastamaan voimallisen aivastuksen. Ja loppujen lopuksi ei hän tiennyt mitä tehdä, mihin työhön ryhtyä, eikä hän sitä ajatellutkaan. Täynnä omaa henkeänsä heittäytyi hän kaivonkannen viereen nurmikolle päivänpaisteeseen mahallensa lepäämään ja ajatus, se päässä auraansa vetävä kyntöhärkä, pysähtyi tyyten, vakokin meni tukkoon, ja hän vain oli, ja aivoissa hautui se synkkä asia.
Mutta siinäkään hän ei saanut rauhaa. Tuli vieras, joka pilasi asiaa edelleen, ärsytti suopurnun hengen hänessä yhä synkemmäksi.
Hänen häistänsä oli näet saanut kuulla n.s. Henttu-Leena, jolla oli täysi syy olla kunniastansa hyvin arka, koska hänellä oli jo neljäs avioton lapsi. Siksipä hän loukkautuikin aina, jos vain joku koski siihen asiaan. Hän tuli nyt oikeastaan hääkahvien toivossa, käsivarsilla viimesyntynyt jälkeläisensä, puolentoista-vuotias poika. Karoliinakin osui vielä tulemaan ulos yhteen joukkoon, ja oitis alkoi Henttu-Leena ajaa kahviasiaansa. Hän oudosteli: "Joko sinä, Karoliina, menit naimisiin tämän Jussin kanssa?"
"Ka niinhän tuota tässä… tuli mennyksi!"
Leena siunaili sitä kyytiä, mutta lohdutteli toki asiansa eduksi,
Jussia miellyttääksensä:
"Mutta sittepähän olet sinäkin turvan takana, kun sait näin varakkaan miehen!"
Niin koetti hän lypsää kahvit irti, mutta Karoliina ei kiirehtinyt. Hän olisi näet suonut Leenan puhuvan enemmänkin hänen avio-onnestansa. Kukapa nuorikko ei sitä toivoisi.
Ja Leena kiertelikin ja ajoi asiaansa. Lapsi käsivarrella hän siinä oleili, lastansa joskus hyssytti ja taas puhui. Jussi Puranen vaikeni kuin hauta.