Mutta nyt oli Jussi saanut tarpeensa Karoliinastansa ja Leenasta. Hän oli löytänyt sen pistävän sanankin ja äännähti Leenalle myrkyllisesti:
"Kuka se on tään sinun nuorimman kakarasi isä?"
Se tehosi. Ei hän vastausta odottanutkaan, vaan nautti teostansa. Hetkisen oli Henttu-Leena vaiti, ei löytänyt vastausta. Sitte lähti hän astua repsuttamaan veräjää kohti, pysähtyi siinä veräjällä, kääntyi ja kysyi hyvin ilkeällä äänellä:
"Eikös se tää Karoliina ollut tämän Jussi Purasen oma leski jo silloin kun meni ensimäiselle miehellensä… sille Mikko Tapettu-vainaalle?"
Sen sanottuansa hän alkoi suuttuneena poistua reuhkaista lapsinensa.
Karoliinakin piti paraana lähteä askareillensa, ja Jussi jäi yksin.
Hänessä oli nyt jotain äärimäisen umpimähkäistä, metsää, isäntää,
jussi-puraisuutta, henkeä, joka ei tutki, vaan on vain omaa itseänsä.
Yhtä ja toista pientä tässä välillä kyllä tapahtui, mutta jääkööt ne kertomatta. Kaikki ne vain täydensivät hänen tilaansa.
Viimein alkoi hän kopistella yhtä ja toista tehtävää, mutta ei mikään sujunut. Aurinko paahtoi punottavaa niskaa ja ikään kuin ärsytti häntä. Hän unohti jo itse asiankin, sen joka oli hänet myrryttänyt, ja oli vihainen aivan umpimähkään, kuten tuhannesti ennenkin oli laita ollut.
Mutta lopulta hoksasi haa toki tehtävän: Olihan palonkyntö kesken. Mitäs muuta siis! Hän otti suitset ja lähti hakemaan hevosta metsästä, lähteäksensä lopettamaan kynnön. Kaikki tapahtui kuin umpimähkään, puoli-uhmaten.
* * * * *
Mutta tänä päivänä vainosi häntä joku säälimätön kohtalo. Se vainosi häntä kuten härkätaistelussa punaista vaatetta huiskuttelevat ärsyttäjät vainoavat härkää. Minne se yrittääkään, niin oitis huiskahtaa siellä tuo ärsyttävä väri.