Kun hän nyt tietä pitkin astua pullitteli, lyöttyi hänen matkaansa, aivan sattumalta, loismies Mikko Pitkänen, mies, joka oli ulkonaisesti hänen vastakohtansa: pitkä ja laiha kun nälkävuosi. Se asettui rinnalle, harppaili laihoilla, pitkillä koivillansa ja jo alkoi puhua sieltä korkeudestansa. Nenäänsä puhua honisuttaen kysyi hän:
"Oletko sinä mennyt naimisiin?"
Jussi Puranen myönsi sen vaitiololla. Pitkänen ymmärsi sen, katsoi alas
Jussiin ja arvella honotti:
"Olisi minunkin mentävä naimisiin… Kun saisi sopivan akan."
Myrtynyttä Jussia tympäsi nyt koko tämä loismies. Että se vielä siihen isäntämiehen rinnalle!… Ja sitte vielä sekaantuu sen asioihin!… Että rohkeneekin!
Niin saapuivat he Höijerisen veräjälle. Ynseänä jäi Jussi siihen seisomaan kyynäspäin veräjään nojaten ja antoi piippunykerön riippua ikenissä.
Mutta Mikko Pitkänenkin pysähtyi. Se suututti Jussia ja hän olisi sanonut jotain puraisevaa, mutta pää ei jaksanut sitä synnyttää.
Ja silloin osui Mikko pilaamaan asiaa: Oikeastaan hän yritti olla Jussille mieliksi, kehaista hänen Karoliinansa tyttöaikaista menneisyyttä, sen puhtautta, miten se oli säilynyt, ainakin mitä Antti Hyväkkääseen tulee. Siinä tarkotuksessa hän siinä puhellessansa hönäsi muun muassa:
"Hyväkäs sanoi jotta olisi hän päässyt silloin tyttärenä ollessa
Karoliinan aittaan, mutta ei hän huolinut."
Siinä se nyt siis taas oli. Vähemmästäkin olisi synkistynyt Purasen-lainen mies. Hän vaikeni, sillä hän valmisteli. Aivohärän jäntereessä oli jo voimaa ja sen silmätkin olivat jo mullollansa, mutta se ei vaan ehtinyt päästä liikkeelle siellä päässä. Pahaa aavistamatta jatkoi laiha loismies: Jussia miellyttääksensä morkkasi hän Hyväkästä: