Niin astua pullitteli hän nyt suitset olalla polkua myöten. Tie kulki Koupolan salokylän läpi, ohi Suolasen siistin talon. Aurinko paahtoi, että aivan niskaa poltti. Se ikäänkuin lisäsi ärtyisyyttä, pisteli häntä, eikä se ärtymys lauhtunut, vaikka hän välillä poikkesi jo Suolasen talossa ryyppäämässä raikasta lähdevettä.
Niin saapui hän keskikylän raitille, ja siinä sattui tapaus, joka olisi muualla maailmassa mahdoton, mutta joka mauttomuudestansa huolimatta on Jussi Purasen maassa niin tosi, että kaikki sen sankaritkin — paitsi tietysti mustalaiset — ovat Rämekorven kirkonkirjoihin merkityt.
Siinä näet liittyi häneen tiellä kolme miltei täysikasvusta joutilasmiestä, Joutavainen ja Tyhjänen ja Pyllynen, kaikki noin 20-vuotisia. Joutavainen oli ammatiltansa, arvoltansa kuten nimeltänsäkin ja kaikilta muiltakin meiningeiltänsä ainoastaan nenänsä kaivelija, toiset eivät edes sitäkään. He olivat siis semmoista Rämekorven ja koko maailman liiallista rikkautta, näennäisesti tarpeetonta ylellisyystavaraa, joiden häviäminen sittekin olisi korvaamaton vahinko, sillä juuri ne ne antavat kyläteillemme ja raiteillemme oman, kotoisen leiman, tekevät ne miellyttäviksi, tutuiksi, kuten pankolla venynä kissa ja kaikki se, mikä on meille jo pienestä lähtien kuin ihana uni vereen painunut, tekee tuvan kodikkaaksi, semmoiseksi, joka luo mieleen rauhaa ja sieluun ikäänkuin autuudentunteen.
He yhtyivät yhdeksi joukoksi oikeastaan vasta tämän Koupolan metsäkylän kauppiaan Otto Salmisen oivallisen kaupan edustalla. Siinä he pysähtyivätkin kuin tupakoimaan, seisoskellen lahonneen virstapatsaan ympärillä tienristeyksessä, jonka keskellä tuo hylkypatsas törötti. Siinä he hieman juttelivatkin. Jussi Puranen oikeastaan enimmäkseen ähki, toisten häntä narratessa. He kehuivat muun muassa hänen hevostansa. Se tuntui hyvältä. Sitte alkoivat he kehuksia miestä itseänsä, ensin hyväksi ruoskamieheksi, hevosen kurittajaksi. He ilmoittivat:
"Jos sinä vetäseisit piiskalla vaikka miten laiskaa hevosta, niin hytkähtää sen pitäisi!"
Ja miksikäs ei! Se jo aivan paisutti muutoinkin täyttä henkeä.
Ja juuri silloin sattui ohi kulkemaan eräs mies. He huomasivat sen vasta takaapäin, mutta se näytti Antti Hyväkkäältä. Ainakin takin paikatusta selkämästä päättäen oli se hän. Jussi Puranen ikäänkuin kuohahti. Ei häntä ollut koskaan ennen niin kaivellut kuin nyt. Ja kun äskeinen kehuminenkin oli vielä luontoa nostanut, ei hän voinut enää itseänsä hillitä, vaan äännähteli ynseästi kuin yksikseen, mutta toki niin että ohi menijäkin kuulisi:
"Onnenhyrrä!… On niitä nyt osattu tehdä kummenpiakin!"
Siinä oli ajatuksena juuri se, että jos hän sen tekisi, niin… näkisihän että se olisi toista.
Toiset vähän arkailivat. Näyttääksensä, että eivät he ole osalla, kaiveli Joutavainen sormellansa nenäänsä ja Pyllynen tikulla patsaan rakoa.