Mutta onneksi oli toki hänen tammansa vihainen: se viuhautteli häntäänsä, iukui jos asia niin vaati, tapaili puraista, jopa tiukan tullessa potkaistakin. Sen oli kehittänyt semmoiseksi juuri se ainainen taistelu, jota sen oli täytynyt käydä äksyä isäntäänsä vastaan. Ei niin että Jussi olisi ollut tammallensa pohjaltansa kiusaava isäntä. Päinvastoin. Hän syötti sitä hyvästi, ei säästänyt kauroja, sillä tamman piti olla paremmassa lihassa kuin Hyväkkään ja muiden hevosten.
Mutta hän oli nyt kauvan ollut naimaton mies ja maailma häntä murjoi, eikä ollut vaimoa, eikä muuta kenelle purkaa sisuansa, ja siksipä oli hän sen aina purkanut tammallensa. Siitä se oli johtunut se alinomainen sota, ja tästä tamman vihaisuudesta oli Jussi Puraselle nyt se hyöty, että hän sai sen kautta tilaisuuden purkaa liikaa sisuansa tätä taisteluun aina altista työtoveriansa kohtaan.
Työn alku oli kyllä ulkonaisesti jotakuinkin rauhallinen. Jussi Puranen vain ähähteli joskus vihaisesti. Mutta sikäli kuin kyntö jatkui ja kuumuus yltyi, paisui myös Jussin vihainen povi. Kun aura tarttui juuriin, ärähti hän jo kirosanan ja kiskoi auraa irti täysin voimin uhkaillen auralle synkkänä:
"Vaikka kädet revetkööt olkapäistä irti, niin lähteä sinun pitää juuresta irti… tökerö!… Hä-häh!" lopetti hän ärjästen, hihkaisten hevosensa taas käyntiin. Aurinko nousi yhä ylemmä. Hiki valui virtana. Nokisista palopuista olivat nokeutuneet kyntäjän hikiset kasvot ja vaatteet, niin että hän näytti miltei neekeriltä ja päivänsavu oli jo tuketa silmät.
Ja sitä mukaa yltyi hänen mielensä ärtyisyyskin. Nyt hän soimasi ja haukkui hevostansa. Kerta, kun tämä tuskastuneena pysähtyi kuopimaan turvallansa vuohistaan, ei hän enää sitä sietänyt, vaan antoi tammalle patukkaa ja kiroili:
"Häh!… Joko siinä happanamaan seisahdut… Kaakki!"
Mutta silloin viuhautti tamma häntäänsä, luimisti vihaisesti ja kiskasi auraa niin rajusti, että juuret katkeilivat ratisten, aura kimposi koholle palosta ja tamma alkoi harppailla vakoa pitkin aika roimin askelin. Jussi Puranen koki hanttuuttaa perästä, aurasta kiinni pitäen, sitä takaisin kiskoen ja sadatellen:
"Prtuu!… Prtuu, paholainen… Hähäh!" ärjäsi hän taaskin, karjaisemalla aivan, kun tamma ei totellut.
Ja tamma pysähtyikin, puistalti äkäisenä päätänsä ja alkoi päristellä ja kuopia kuin paarmojen käsissä tepastellen. Jussi Puranen menetti malttinsa. Äkäisesti tökkäsi hän auran paloon kiinni, mennä kaapasi nopeasti tamman eteen, ja ollen jo kuin sokeana vihasta, löi sitä nyrkillä otsaan, ärjäisten:
"Saakelin koni!"