Mutta nyt ajoi se metsäpiru hänestä hetkiseksi sen hyvän hengen. Antti Hyväkäs oli näet aikoinansa laittanut laulunkin, kuten Rämekorven laulumailla oli tapa. Sitä laulua oli laulettu kylällä ja monesti oli se seikka nostanut Jussissa mustan havenen.
Ja eikös juuri nyt taas aseta kohtalo niin, että tuo vanha, ja muilta unohtunut laulu nousee haudastansa ja täyttää hänet pimeällä hengellä. Hartikaisen aikamies poika, Pekka, ajoi näet tätä samaista tietä myöten. Kuului jo kärrien rätinää. Kohta ilmestyi ajaja näkyviin. Työkärrien korissa seisten hoputti hän hevostansa juoksuun. Huono kärrinkori reuhkasi. Kärrit hypähtelivät kuopikkaalla tiellä. Pekka veteli hevostansa ohjaksien perällä selkään ja lauloi sitä Hyväkkään laulua:
"Rimparill' on rimmut ja ramparill' on rammut ja herrasmampsellilla."
Se puhkasi Jussin paiseen. Topakasti pysähtyi hän keskelle tietä ja varotti uhkaavasti:
"Elä aja, kuule, päälle Hartikaisen poika!"
"Hei!" hihkasi vain Pekka, joka ei kärrien rätinältä kuullut varotusta, löi hevostansa ja luullen Jussi Purasen aikanansa raivautuvan pois tieltä, lasketteli tätä kohti.
Mutta ei, Puranen seisoi uhallakin paikallansa ja uhitteli:
"Ajappas päälle, tokko uskallat!"
"Pois tieltä!" hihkasi Pekka ja oli jo lähellä päälle ajaa.
"Koitappas!" uhkui vain Puranen tanakkana, rauhallisena seisten.