Ja nyt tapahtui onnellinen kohtaus, joka pelasti Purasen joutumasta hevosen jalkoihin: Viisas hevonen näet pysähtyi niin äkkiä töksähtämällä, että Pekka menetti tasapainonsa ja suistui hevosen lautasen yli suin-päin tielle…
"Vieläkö ajat päälle!" nautti silloin Puranen voitostansa. Pekka kirosi, hypähti pystyyn, syöksyi kuin pyörryksissä Jussi Purasen kimppuun ruoska ojona:
"Sen perhana… Annanko tuosta!"
"Lyö… Lyö vain, jos luulet kukkarosi kestävän!" ähki Jussi Puranen tietoisena siitä, että hän on tien isäntä. Tyynenä, sydän täynnä saneli hän:
"Et taida tietää, kuka se on tämän tien isäntä… Niin että ajat kuin vierasta tietä myöten", lopetti hän kuin ilkkuen, kutitellen.
Pekka älysi asian, ja se häntä aluksi hieman masensi. Tien isännän rauhallisilla eleillä kopeloi nokinen Jussi Puranen tupakkavehkeitä taskustansa, puhalsi piippua selväksi ja lisäsi pistävästi, sillä Hyväkkään laululla pistäen:
"Taitaisi sinun kannattaa teettää omakin tie… Kun niin reilusti kerran laulella kannattaa!"
Mutta vähitellen selviytyi Pekka ennallensa ja rupesi kerskumaan vastaan. Sukeutui pieni, omituinen kinastelu. Jussi Puranen ähisi, sydän täynnä, rauhallisena pysytellen, tietoisena isännyydestä. Pekka joutui lopulta alakynteen ja rupesi koraamaan asemaansa ylimalkaisella pöyhkeilyllä. Ruoska kädessä kehui hän:
"Saakeli soikoon, kun minä tuolla tammalla laskettaisin sileää tietä myöten, niin ei siinä sinun tammasi saisi hajustakaan kiinni."
"Mhyy!" äännähti täysinäinen Jussi Puranen, kokien olla välinpitämättömänä ja pysytellä tupakanpanoasiassa. Pekka vahvisti kehuen uljaasti: