"No et kyllä pysyisi… Ja jos lasketteleisin tuolla tammalla vaikka seinää kohti, niin puhki seinänkin se lentäisi kuin lintu!… So tamma!" kiivastui hän lopuksi ja löi tammaa nyrkillänsä lautaselle.
Niin oli tämä tapaus heidät uudestasynnyttänyt. He kinastelivat tosissaan kuten konsanaan luonnonlapset.
IV.
Jotenkuten selvisi toki äskeinen selkkaus. Pitkän kinastelun loputtua hyppäsi Hartikaisen Pekka kärreihinsä, löi hevosta ja hihkasi. Karrien korit reuhkasivat hevosen ravatessa täyttä ravia ja Pekka hoilasi taas samaista Antti Hyväkkään rallia "Rimpariir on rimmut".
Ja entistä mustempi ajettuma vaivasi nyt Jussi Purasen mieltä. Äänettömänä, synkkänä ja nokisena astua purasi tämä Pohjolan gentlemanni nyt tietä pitkin ukko Hartikaisen taloa kohti, kostamaan ukolle, ja sitä tietä Hyväkkäälle. Hän päätti kieltää ajamasta hänen tietänsä myöten. Housujen takapuolet vain veppasivat tasaisesti, säännöllisesti, kun tämä Rämekorven metsien syvyydestä ilmestynyt olento astua pyöritteli metsätietä myöten Hartikaisen taloa kohti.
Niin työntyi hän Hartikaisen tupaan äänettömänä, sydän täysinäisenä, kasvot tahraisina ja istahti, hieman ikäänkuin ähkyen, täynnä isännän-henkeä. Ukko Hartikainen hakkasi tupakkaa. Kun vieras oli jo tovin istunut, alotti Hartikainen puhelun tiedustelemalla, hokien:
"Kuuluuko sitä vielä mitä?… Kuuluukos… kuuluukos sitä mitä,
Jussi-kuoma?"
Ei antanut Purasen sisu vastata. Päästäksensä siitä tehtävästä, otti hän lattialta tikun ja kaiveli sillä hammastansa, sylkäsi sitte ja viskasi samalla tikun pois. Ukko Hartikainen ei oikeastaan odottanutkaan vastausta, sillä tupakanhakkuu kiinnitti hänen ajatuksensa. Hetken kuluttua rupesikin hän siinä työnsä lomassa puhelemaan, virkkaen kuin ohimennen arvelemalla:
"Vai ei sinulle mitään niin kuin ota ja kuulu?"
Hän hämmenteli hakkauksiansa ja ryhtyi sitte vilkkaasti puhelemaan: