Ei hän ajatellut puheen sisältöä, mutta antoi vaan tulla. Hän jatkoi kuin härän menoa ja asiaa oudostellen:
"Entäs tää mullikka… tää Hyväkkään mullikka ryökäle, mitä tekee silloin!… Kun minä virun ojassa, niin tää ottaa ja suuttuu yhä julmemmin ja möyryää ja rupeaa puskemaan kantoa… niin kuin tään minun sijasta rupeaa kantoa puskemaan."
Hän olisi kertonut tämän asian aivan yksityiskohtia myöten loppuun asti, jos työtä olisi jatkunut. Mutta tupakat olivat jo kylliksi hienot. Hän alkoi koota niitä seulaan, ryhtyi seulomaan ja lopetti kertomuksen typistämällä sen lyhyeksi ilmoitukseksi:
"Ja siinä hän sitte mullikka vain möyryää ja puskee sitä kantoa…"
Jussi Puranen veti hieman sieramiinsa ja tunsi henkisesti paisuvansa, eikä siis voinut ääntää. Hartikainen lopetti jo seulomisenkin, pani tupakkaa ja kysyi äkkiä:
"No entäs kuin se on se sinun tamma?… Vieläkö hän yhä niin kuin iukuu?"
Päästäksensä vastaamasta ryhtyi Jussi Puranen selvittelemään piippuansa, puhaltaen posket pullollaan sen hikireikää auki. Hartikainen sytytti silloin piippunsa ja jatkoi:
"Iukuihan se tämäkin meidän tamma nuorempana ollessaan, mutta se tää meidän poika… tää Pekka, antoi sille sitte niin kuin ruoskaa."
Näin olisi jatkunut asiasta toiseen menoa, eikä Jussi Puranen olisi ehkä jaksanut voittaa itseään ja päästä puheen alkuun. Nyt sattui toki tulemaan talon emäntä, joka käski Hartikaisen mennä veräjiä tukkeamaan, etteivät lehmät pääsisi peltoihin. Hartikainen johtui silloin kyselemään vaimoltansa yhtä ja toista lehmistä, joten Jussi Puranen sai aikaa hautoo puheen alkua.
Mutta vaikea vain oli se alku. Tuskin siitä olisi tullut mitään, jos ei Hartikainen olisi jo valmistautunut lähtemään. Silloin täytyi Purasen voittaa itsensä. Hän imasi savut, sylkäsi, kumartuen syvään, ja murahti: