Ja nyt se puhkesi: Jussi Puranen katsahtaa muljautti pöydällä olevaan ruokaan ja pisti vaimoansa ilkeydellä:
"Ka syöttäisit sitä Hyväkästä… Kun sen onnenhyrräkin kerran on niin rakas!"
Vasta silloin hoksasi Karoliina, mistä koko tämä hääriita oli alkunsa saanut. Nopeasti etsi hän Antti Hyväkkään "onnenhyrrän" ja äsysi oudostuneena:
"Tuostako se nyt sitte onkin koko päivän jauhanut sitä pirunmyllyään… en paremmin sano!"
Hän viskasi kapineen Jussin eteen ja ynseili:
"Siinä tuo nyt on… Tavallinen väkkärä!… No, jo on mies!"
Ja todellakin! Se oli tavallinen pikku väkkärä. Mutta se oli osunut Hyväkkäältä tulemaan niin herkkä, että pyöri pienemmästäkin tuulen, sen "tyhjän" henkäyksestä, jäänyt sattumalta taskuun ja siten tullut annetuksi Karoliinalle.
Ja siinä se nyt oli koko "onnenhyrrä" Ynseänä halveksi Karoliina toistamiseen:
"Siinä tätä on mies! Kun otappa jo nyt jo väkkärästäkin!"
Ja nyt istui tämä Pohjolan omaitsensä hieman miltei nolona, kyynäspäihinsä nojaten, selkä pitkänä aivan ja väkkärä nyt melkein siinä nenän alla. Salavihkaa väänsi hän siihen aina jonkun silmäyksen, sylkäsi pitkän tupakkasylyn.