"Osaisi ne nyt muutkin väkkärän tehdä … eikä vain Hyväkäs!"
Ei vastausta. Karoliina tekeytyi jo nukkuvaksi. Jussi yritti vieläkin, jurnuten:
"Ei tuossa mikään konsti olisi… Yhden väkkärän teossa."
Kaikki turhaa. Karoliina kaivautui peitteen alle. Jussia suututti. Hän yritti vieläkin, jurnuten, sovintoa hieroen:
"Mutta tottapa sitä ei silloin miestään rakasta, kun ei ole siitä tietävinäänkään."
Niin. Totisesti hän sanoi niin. Karoliina käänsi kuvetta, niin että tuli selin häneen. Hän oli kuin lyöty. Hän aavisti, jo että hän joutuu tappiolle. Vielä hän toki yritti, pistellen:
"Mutta mitä häntä sitte minusta huolitkaan… kun kerran toinen on niin imelä!"
Siinä oli jo semmoista nurkuvaa, että miksi olet kylmä? Miksi et rakasta? Kultani! Ja hän muljautti, nähdäksensä vaikutuksen. Hän näkikin sen: Karoliina peittäytyi umpikorviin ja kuului jo nukkuvan säännöllinen kuorsaus.
* * * * *
Ja nyt oli hän yksin, hylättynä. Se metsäpirukin oli jo riisunut sarvensa hänessä. Hän väänsi silmää Karoliinaan. Se näytti nukkuvan. Varovasti, ettei vain vaimo heräisi, otti hän väkkärän, tarkasti sen, puhalsikin siihen. Todellakin! Miten herkkä se oli hänenkin hengellensä, puhalluksellensa! Oitis mukautui, alkoi pyöriä. Hiljaa pisti hän sen paikoillensa ja vaikeni. Eihän olisi ollut kenelle juonitellakaan.