Ja aivan tuntui nyt helpoittavan oloa kun ajatuskyky oli päässyt vapautumaan moisesta uteliaisuustunteesta.
* * * * *
Nyt polkivat he jo, isot, tyhjät eväskontit selässä, salotaivalta kotia kohti. Olikin leuto, sopiva syyssää. Ajatuksiinsa vaipuneina he poleksivat, poika edellä, ukko perästä. Tuntuikin olo ikäänkuin helpolta kun oli päässyt vapaaksi henkisen työn painostuksesta. Aivan sitä huviksensa astua jutkutteli salotietä pitkin.
Ja nyt alkoi taas ukkoa vaivata se toinen uteliaisuus: se että kuka ihme se Johannes oli. Sitä hän hautoi päässänsä kuin jotain epäselvää sammakonkutua.
Astua jutkutettiin. Pojankin päässä heräsi jokin ajatus-pahanen, kehkeytyi vähitellen tajunnaksi. Ja äkkiä hän sen sanoa tokasikin, arvellen:
"Oli se aika pyykki… Tää rippikoulu."
Isä kuuli pojan jotain puhuneen, mutta se Johannes-ajatus esti selvästi tajuamasta mitä se sanoi. Hän hoki itsekseen:
"Olikohan tuo paholainen oikein naimisissa oleva mies… se Johannes!"
Ei se selvinnyt hänelle. Astua jutkutettiin yhtä menoa vaan ja vaiettiin.
"Ja olikohan tuo… Tää Johannes…"