"Niin jotta paras se on kun…"
Voi pahuus miten nukutti.
"… kun ihminen ei luovu tästä", koki hän jatkaa. Silmiä veti umpeen…
"tästä…" yritti hän toki. Ei tahtonut enää kyetä.
"… vanhanpojan…"
Uupuu hiisvie ajatuskyky kesken…
"… autuudesta!" sai hän toki viedyksi loppuun ennenkuin jyrisevä kuorsuu alkoi pauhata hänestä.
Ja kylellensä penkille kallistautui isäkin pitkällensä ja lämmin tupa hautoi aivan autuaallisesti.
* * * * *
Mutta omituista. Ukko ei voinut saada unenpäästä kiinni. Nyt alkoi häntä taas kiusata se ainainen Johannes-uteliaisuus. Kai se rippikoulussa kylvetty Sanan siemen iti. Aivan häntä jo harmitti kun ei tiennyt kuka ihme se senniminen mies oli.