Miten juhlallista. Aivan hän käväsi pankon luo sylkäisemässä, kuten tärkeään toimeen varustautuva ainakin ja puheli sieltä pöydän luo palatessansa:
"Niin, jos minä vanhempana miehenä saisin heistä paremmin tolkun".
Hän yskäsi vieläkin, sylkäsi jälleen, oli siten valmis, katsahti, näki mustia rivejä ja ilmoitti kuten asiantuntija:
"Ka… Niitä kai ne ovat… puustaimia!" Ja siihen varmuuteen he jäivät iäksensä ja sillä kirjatiedolla ja sillä uskollansa kuuluu heidän täytyvän kerran autuaaksikin tulla.
* * * * *
Useina päivinä oli lukkari jo tutkituttanut ja mietityttänyt sitä samaa tärkeää asiaa: Kummastako Johanneksen saarna oli, Davidistako vai profeetoista. Ei ollut siis ihme, että ukko Sikasen uteliaisuus oli alkanut herätä ja kiihtyä. Usein hän oli jo itseksensä arvellut:
"Mikähän ihmeen mies se tuo Johannes on?"
Mutta ei se asia hänelle selvinnyt, ja uteliaisuus alkoi häntä jo hieman vaivata. Niinpä hän tänään ruuan jälkeen tupakoidessaan äkkiä kysäsi pojaltaan:
"Mistähän ihmeen Johanneksesta se niin monena päivänä peräkanaa puhuu?"
Pekka imeksi piippuansa ja sattui mietiksimään rakkausasiaansa: sitä että mitähän silloin kerran tarkoittikaan sillä "olisihan siinä": akkaako vaiko kontua. Se oli pälkähtänyt nyt taas päähän aivan sattumalta eikä hän siis siinä mietiskellessään tajunnut isänsä kysymyksestä muuta kuin äänen. Piippu siinä vain lerppasi suussa ja sylkikin oli itse-aikojaan valahtaa pois suupielestä. "Kumpaakohan paholaista minä ajattelin?" se miete kierteli unisissa aivoissa laiskana, aivan nukuksissa.