Oli uninen syyssää. Painosti ja torkutti niin tavattomasti varsinkin nyt syötyä lämpimässä tuvassa. Äänitä tupakoidessaan koki ukko Sikanen miettiä taas sitä rakkaus-asiaa, mutta uni tahtoi sotkea.
"Hyvät pellothan siinä Kaisan konnulla olisi", koetteli hän pitää ajatusta vireillä. — Pellot kuvastuivat hänen aivoissaan tällä hetkellä vielä jotakuinkin selvinä, varsinkin se rukiille kylvetty…
"Se mullas-pelto taas…"
Sitä syys-kynnettyä peltoa hän mietti. Mutta siitä häämöitti päässä nyt enää ainoastaan yhä pimenevä musta multa. Uninen pää jo nuokahti kertasen.
"Se…"
Ei luistanut ajatus! Katse sattui russakkaan, joka koetti siinä ihan nenän alla lattialla päästä sillanraon yli. Se sotki ajatuksen. Näkyi nyt hapuilevan tuntosarvellansa…
"Ja sitten sen heinäsuo… sen Saastamoisen Kaisan", kääntyi russakan häiritsemä ajatus jälleen toisaanne. Alussa se suo kuvastui selvempänä. Hän eroitti siitä ojatkin, mutta…
Russakka sotki ajatuksen. Se vaaputteli tuntosarviansa niin kiehtovasti, että uninen ajatus kiintyi niihin. Suo alkoi himmetä. Ei siitä enää eroittanut paljon muuta kuin jonkun heinäpieleksen hämärän haahmon ja…
Taas nuokahti pää.
"Kolmekohan niitä on… niitä pieleksiä!" koki hän siitä himmeydestä eroittaa. Piippu oli suupielestä putoamaisillansa. Russakan tuntosarvet viippasivat yhä sotkevammin.