Aivan hän siinä sylkäsi Leskistä halveksuen ja nyhtäen härän päätä pystyyn, ylös maasta, yritti taas jotain, mutta Pekka esti. Se oli saanut kiemurteluista jo kyliänsä ja ilmoitti jyrkästi:
"Kuule, Kaisa!… Elä sinä kippuroi, eläkä luule jotta tämän pojan silmä ei erota oikeaa härkää hevosesta!"
Herraisä! Arvasi Kaisan omatunto mitä se tarkoittaa. Hän alkoi taas riidellä härälle. Mutta tiukasti painoi Pekka asiaansa ja uhitteli:
"Ja nilakka-kalaa, kuule, ei Sikasen talossa pataan panna, eikä luikari-akkaa ikuiseksi omaksi edes-oteta!…"
"Pahuus!" tuskastui Kaisa härälle ja jo potkasikin sitä hieman. Mutta yhä yltyi Pekka, tenäten ja uhkaillen:
"Sillä siinä talossa on suora luonto ja reilu peli… Muista se!"
Ja tiukka oli nyt se viimeinen "se"-sana. Niin se tuli kuin vasaralla lujasti lyöty.
* * * * *
Mutta nyt tapahtui käänne, joka sai Pekan hillitsemään vihansa.
Kiivaudessansa ei hän näet ollut huomannut, että isä-ukko oli tulossa. Kaisaa kovistamaan se sekin riensi, eikä ollut siinä vihan-sekaisessa innossaan huomannut poikansa olevan paikalla. Hän jo tervehti äkeällä: