"Hyi tuo ruoja!" inhoili siihen jo Kaisa. Liisa sai siitä kielimyllyynsä oivaa vettä. Nyt hän jo supatti Kaisan korvaan erään suuren salaisuuden. Ja kun Kaisa näytti siitä kauhistuvan, vannoi hän sen todeksi, aivan reiteensä lyöden kehuen:
"No vaikka sormet pitäisi panna kirjan päälle, niin totta on asia!"
Ja eikä hän malttanut sitä äsken korvaan suurena salaisuutena supattamaansa olla nyt muidenkin ihmisten kuullen sanomata. Viisaasti ja silmää salaperäisesti linkuttaen hän näet kehui:
"Niin jotta niin on asia… Jotta jos ei vaan tää minun ukko Ruusunen olisi akastaan niin tiukka ja nuuka mies kuin on, niin ei tiedä!… Eh, Kaisa!" linkkaili hän salaperäisesti silmää ja vannoi Leskisen pahuudesta aivan ilkkuen:
"Niin… niin!… Niin jotta huhuilla saisi meidänkin ukko Leskisen vuoksi akkansa perään, jos ei vaan itse olisi älynnyt olla asiassa tiukka mies!"
Ei siis ihme, että Liisa alkoi epäröidä Leskisen suhteen. Hän toivoi, että ainakin osa Sikas-sukua pääsee ripille ja lykkäsi lopullisen ratkaisun siksi. Leskistä hän päätti kuitenkin pitää vieläkin toistaiseksi hätävarana.
* * * * *
Alkoi jo lähetä illan tulo. Ilma viileytyi sitä mukaa.
Ja silloin alkoi avojaloin nukkuvasta Sikasen-suvusta tuntua ikäänkuin olisi peite valahtanut pois jaloilta. Pariin kertaan oli isä-ukko jo siinä tuhjakassa koettanut haroa sitä takaisin, mutta ei ollut onnistunut löytämään ja niin oli taas vaipunut uneen. Se Johannes-uteliaisuus oli vain silloin, horroksissa nukkuessa elelehtänyt päässä kuin pieni, kuoleva hiirenpoika pesässänsä.
Mutta nyt hän heräsi jo viluun. Aluksi hän hölmistyi, eikä muistanut mitään. Hoksasi toki poikansa siinä nukkuvan ja huomattuansa siltäkin olevan peitteen jaloilta pois, alkoi nykiä.