"Hys!… Joku tulee!" kuiski Kaisa ja kiireesti painoi hän Pekan vuoteelle pitkälleen, peitti sen räsyillä ja laskeutuen itse hiljaa viereen, selin Pekkaan, alkoi tulijaa pettääksensä kuorsata. Pelkäsivät sen vain ottavan tulen ja näkevän.
Mutta tulija hiipi hiljaa kuin hiiri. Nyt se jo kopeloi vuodetta, löysi
Kaisan käsiinsä ja kuiskasi:
"Kaisa!… Sinäkö se olet?"
Mustasukkaisuus leimahti silloin Kaisan selän taa kätketyssä Pekassa.
"Perhanan Leskinen!" kirosi hän ja uhkasi.
"Elä tule kuule toisen omaa, tahi tässä nousee nyt iso metakka ja mökä!"
"Pe- … Pe- … Pekka!" pääsi silloin hölmistyneeltä isältä, joka oli tuntenut poikansa äänen. Vielä hän toki varmuuden vuoksi kopeloi sen jalat…
Ei epäilystäkään, sillä mies oli yhtäläisessä puvussa kun hänkin. Hän yritti jo kirota. Asia oli nyt ilmiselvä. Kaisaa hävetti. Hän nousi, sytytti tulen ja kauhistui nähdessään molemmat sulhasensa pahemmassakin kuin yöpuvussa.
"Herraisä siunaa!… Tätä häpeää!… jos nyt sattuu vielä ihmisiä tulemaan niin…"
Niin hän päivitteli, supisi häpeissänsä ja lisäsi valitellen: