"Istun tässä vaan muuten ja katselen."
Ei tiennyt miten jatkaa. Välipä tuolla.
"Mitä katselet?" tarttui Uski jo hieman ynseänä, ja nyt jatkoi Juho:
"Noita rissoja… Kun ne natisevat ja loki loksahtelee niinkuin olisi koko laitos rempallaan."
Se tuntui joltain salaperäiseltä uhittelulta, vihjailulta. Miehet vaikenivat. Juhon väsyneet ajatukset saivat vapaasti kiintyä siihen omaan asiaansa. Kaikki sekoittui hänessä taas sairaalloiseksi, ylimalkaiseksi kuvaksi. Hän muisti taas ne lotisevat pyörät ja puheli ylimalkaisesti:
"Mutta se on oikeastaan koko tämä yhteiskuntajärjestys semmoinen… Kaikki lotisee ja lompsahtelee, ja kuitenkin se vielä mataa eteenpäin… kuten pitkä rahtikuormajono… Vaikka tosin hevosetkin jo ovat uuvuksissa."
* * * * *
Ja siitä se alkoi hiljaa kehittyä. Epäluuloiset miehet luulivat Juhon tuolla omituisella puheellaan vihjailevan jotain salaperäistä, kostoa tai muuta väkivaltaa. Antti Närhi, joka oli hänen vanha työtoverinsa, koki nyt ihan puolustautua, selittäen: "Mitä sinä, Juho, joutavia!" Ja hän jatkoi ihan kuin masentuneena: "Minullakin kun on siinä seitsemän pientä lasta ja kivulloinen vaimo, niin ei siinä jaksa kaikkia kovia kestää."
Ne äskeiset miehet olivat kiertäneet toiselle rannalle ja soittelivat siellä metsikön varjossa hanuriansa. Juho varustautui Närhille jotain oikaisuksi sanomaan, selittääkseen, että ei hän ole tarkoittanut mitään moittia, mutta ei ehtinyt alkaa, kun Närhi jo masentuneena jatkoi, kuin itsekseen puhellen nurkui:
"On tässä… Kohtalo tämä."