"Juho Kokko tässä eilen oli ja puhui… Tuntui niin kummalliselta koko sen olo", alkoi hän siinä muut puhelut puhuttuaan.
Anna vaikeni. Kaisa yski ysköksensä ja selviydyttyään jatkoi kuin yskimisestä väsyneenä:
"Mutta sitä lie hänelläkin surunsa… Sitä ei meikäläisen poveen jaksa nähdä muut kuin Jumala ja me itse… Se tää kova elämä painaa meissä kaikki niin kovin syvälle."
Herra siunaa! Annasta tuntui, kuin yrittelisi hänen silmiinsä pyrkiä kyynel. Kaisa makasi vuoteessa ihan voimattomana ja tovin kuluttua toisteli kuin itsekseen huokaillen:
"Painuu… painuu… Kaikki painuu meissä syvälle…"
Hän koki kääntäytyä tai kohentautua ja lisäsi:
"Sitä kun ei meikäläisellä ole aikaa vaivojansa valitella ja… niitä pinnalla muiden nähtävänä pysyttää, niin… Eivät ne silloin maailman silmiä kyyneleisiksi kostuta."
Anna ei ollut jaksaa puhua. Juhon kohtalo kuvastui hänelle nyt aivan vihlovan säälittävänä. Erityisesti muisti hän, miten Juhon polvet olivat varsinkin viime aikoina astuessa väsyneinä notkahdelleet ja miten miltei kaikessa oli kuvastunut joku hajanaisuus.
"Niin… Eihän sitä tiedä… Se on kullakin kohtalonsa… Juholla niinkuin muillakin", tapaili hän jotain Kaisalle sanoaksensa.
Vaiettiin. Joku köyhä kukka kukki punaisena ja yksin kuin orpo hökkelin ikkunapahasella, ja vain Kaisan hiljainen, vaivalloinen hengitys kuului huoneessa.