Miesjoukko ryhtyi hänen kanssansa kinaamaan. Haukuttiin molemmin puolin. Kuului uhkailuja, kirouksia.
Mutta Juho Kokko poistui ääneti, mennäkseen Annan luo. Mennessään hän vieläkin siinä yksikseen, mieli haikeana, yhä toistellen kaihoili:
"Kuolee… kuolee… Kaikki… kaikki… Lakko ja kaikki kuolee kerran pois."
Laivarannassa huusi laivan pilli kimakasti. Ihan sen huuto leikkasi kuivaa poutaa.
Mutta Nykäri oli tyytyväinen. Ensi kerralla Juhon tavatessaan uskoi hän pääsevänsä jo kaiken perille ja voivansa vangita niin Juhon kuin kaikki toisetkin.
* * * * *
Kotona se Anna oli, ja kaikki sen huoneessa oli vielä ennallaan. Työssään puuhaili kuten ennen, ja pöydällä oli vaasissa tuoreita, kukkivia oksia.
"Poikkesin tässä", puheli Juho istahtaessaan tervehdykseksi. Niistä oksista hän sitten jatkoi:
"Meilläkin siinä aikoinaan… Se vaimo-vainaja tykkäsi pitää kesäisin aina oksia tai joitain ruohoja pöydällä… niinkuin kukkien asemasta."
Mutta siinä loppui häneltä puhe. Vanhan kotielämän muisto hiipi tuosta puheesta mieleen, ja hän painui taas omiin synkkiin ajatuksiinsa. Taas hän muisti senkin, että Anna jo päivän parin päästä on poissa.