"Mutta mitäpä niistä. Ne vanhat muistot siinä vain…", koki hän kääntää äkkiä puhetta niistä pois. Anna huomasi hänen mielialansa raskauden ja siinä työnsä lomassa jollain lailla sovitellakseen tapaili:
"No, Juho… Mitä sinä nyt taas… Suret ja…"
Mutta ei se Juhon mielestä nyt se vanha muisto lähtenyt. Kuin itsekseen puhellen hän siinä kumarassansa Annalle vastaukseksi hapuili:
"Ei erin mitään… Tulin vain muistelleeksi vanhoja oloja… Taisin olla silloin kahdeksanvuotias poika…"
Hän muisti ne ajat nykyään niin elävästi. Hän jatkoi kuin vaivalloisesti:
"Siitä meidän mökin ohi ajoi silloin talvella joka päivä Simo Tujuri, ja minä kuuntelin tuvan pienestä jäätyneestä ikkunasta, miten sen hevosen kulkunen pakkasessa kirkkaasti soi ja aina sitä mukaa heikkeni, kuin ajaja metsään loittoni… Kunnes lopulta lakkasi."
Anna huokasi hiljaa.
"Niin se kai jokainen muisto yleensäkin lakannee", lisäsi Juho. Anna ei tiennyt mitä sanoa. Joku tavaton sääli alkoi hänessä taas herätä. Hän syventyi työhönsä.
Ja taas koki Juho, puheli:
"Arvelin ennen siitä poika-vainajastakin, että jos tuo hänestä tulisi aikanaan joku… vaikka soittaja-musikantti… Kun ei itselleni kohtalo sitä suonut… Mutta niin tuo sekin toivo raukesi ja lakkasi kuin se loittonevan kulkusen kirkas sointi pakkasessa."