Niin, siellä ne olivat ne hiljaiset, salaiset toiveet ja unelmat. Ja niistä lapsuusajan talvisista kulkusista olivat ne läpi koko elämän jatkuneet. Alkoi ihan vaitiolo. Avonaisesta akkunasta tuulahteli kesäisen tehdaselämän tuntu. Joukko miehiä näkyi loitompana saharannassa läjäävän uitetuita pölkkyjä isoksi hirsivuoreksi. Niin ne miehet kiipeilivät ja puuhailivat sen hirsivuoren rinteellä kuin mitkäkin pikku otukset päivänpaahtaman kesäisen vuoren rinteellä. Kaikkialle niitä työhön saatuja jo riittikin. Ihan se sekin kaikki masensi mieltä muun lisänä.
* * * * *
Ei Annakaan siinä nyt voinut eikä ehtinytkään puhua. Hän ikäänkuin mietti jotain ratkaisevaa. Lopulta hän, silitettävää vaatetta siinä kääntäessään, toki yritti tapansa mukaan, virkkoi:
"Niin, Juho…"
Ja siitä alkoi nyt hiljaa johtua uusi asia, uusi puhe.
"Ka", yritteli Juho ja kuin äskeisestä mietteestään eroon päästäkseen tapaili: "Sitä minä vain tässä…" Mutta ei. Toiseen asiaan hän meni. Kai se mielenmasennus siihen johti. Hän puheli:
"Tiupan Maija se siinä kun soimasi… Alkoi pistellä sillä, että minä en ole enää uskovaisia."
Mutta Anna kävi aivan kuin ynseäksi moiselle ja sillä sävyllä äänteli:
"No… Anna sen olla… Koko asian." Ja työtään jatkaen hän edelleen puheli: "Olleita ja menneitä ne, Juho, meille jo ovat… Ne taivaat ja jumalat!"
Se oli hänen uusi, terve uskonsa. Työssään yhä puuhaten hän jatkoi ihan ynseästi: "Jumalat meille, köyhille!… Ovathan vain olleet siinä tähän asti muun murheen lisänä mieltä rasittamassa ja imemässä pappien palkoilla viimeisiäkin."