Tiesi hän, että Juho ajatteli aivan samaa. Oli se aikoinaan, ennen näitä surujansa, siitä hänelle puhunutkin. Hän lisäsi:
"Menneentalvisia lumia ne jumalat ja taivaat meille jo ovat… Elä viitsi niitä siis enää ruveta luudallakaan pois lakaisemaan… Kun niitä kerran ei ole."
Ja niin edelleen. Hän puuhasi taas kahvit, sai Juhon ottamaan ne parikymmentä markkaa, jotka oli velkaa Tiupalle ruuasta ja siitä ullakkokomerosta, ja siinä puuhassaan jatkoi:
"Isä-vainajakin siinä kertoi… Oli ahertanut ja rehkinyt pappilan torpparina, niinkuin jo ties-herra miten moni isänisä ennen häntä, mutta tähänpähän tuo on Jumala palkaksi auttanut… Häädettynä kuuluu saaneen isäkin torpastaan lähteä."
* * * * *
Kahvi oli jo valmista. Anna ihan keskeytti työnsä ja istahti Juhon seurana juomaan.
Ja siinä nyt istuessa hän äkkiä, miten lie ollutkaan, alkoi taas sääliä Juhoa, ja se hiljainen vanha ystävyys heräsi. Posket ikäänkuin helteestä hieman punehtuneina hän silloin äkkiä puheli:
"Kuulehan, Juho… Mitenkähän olisi… Jos sinä nimittäin tulisit minun kanssani yhtä matkaa Ameriikkaan!"
Ja ennenkuin Juho ehti mitään arvella, jatkoi hän:
"Minulla on jo koossa osa matkarahoja, ja loput saan velaksi kahdelta tutulta kaupunkilaistytöltä… Niin että riittää sinullekin."