Oli kuin olisi Juhoon alkanut silloin hiljaa virrata jotain raikasta valoa. Ei se tosin ollut aamuvaloa. Iltavaloa se oli, mutta se oli toki vilpoisaa, kuten aina kuuman päivän jälkeen illan tullessa. Hän istui, katse lattiassa, voiden tuskin ajatella.
"Niin, Juho!… Tule vain pois!" päätti Anna nyt jo varmasti.
Istuttiin. Puheltiin tovi, toinen. Juhosta alkoi tuntua olo helpommalta. Ennallansa siinä istuksien kumarassa, katse maassa, hän nyt äkkiä johtui muistelemaan jotain vanhaa, puhellen:
"Se taisi olla juuri tähän aikaan kesällä toissa vuonna… Oltiin silloin valssin uunia korjattaessa muutamia päiviä maalla vaimo-vainajan sukulaisten mökillä."
Anna jo puuhaili työssään. Juho jatkoi:
"Tuntui niin hyvältä, kun sai iltasella kylvettyään istahtaa saunan luo viherjyyteen… Ihan se illan raikkaus paistoi mieleen ja teki mieli himoita itselleen pientä pihlajamajaa, jossa olisi aina niin tuoreet lehdet."
Mikä unelma, mikä vilvastuvan kesäisen illan tuore rauha! Halki elämän, aina kotimökiltä pois jouduttua, oli tuo samainen asia, nuo tuoreet pihlajan lehdet, ollut hänellä unelmana tehtaan ainaisissa pölyissä ja hajuissa. Nyt se muistelo veti taas mieltä maahan. Kuin alakuloiseksi painuen, kumarassa ja katse lattiassa, aikoi hän jatkaa, puhellen:
"Sitä et, ihminen, kaikistellen voi hillitä mieltäsi…"
"Hiiii-jop!" kuului silloin huuto sieltä hirsivuorelta, Joukko hirsiä oli jotenkin irtaantunut vuorestansa ja vieri ruminalla sen rinnettä alas, ja miehet huusivat varoitushuutoansa siinä alla oleville.
Ameriikkaan-lähtö oli kuitenkin ilman sen enempiä päätöksiä tullut
Juholle jo ihan päätetyksi asiaksi.