Mutta Nykärikin puuhasi, puuhasi yhä hartaammin ja toiveikkaampana kuin koskaan ennen.
XI
Tehtaan pienehkö, punaiseksi maalattu saha oli joen lahdelman perukassa viheriöivien koivujen varjossa. Sen keskikokoinen rautainen savutorvi purki harvahkoa, harmaata savua tyyneen, poutaiseen ilmaan. Sisällä ja ulkona aherteli hikinen väki, sekaisin miehiä ja helteisiä vaimoja, huivi myssyksi päähän sidottuna. Niin ne olivat kuivasta sahajauhotomusta valkeat kuin mitkäkin myllärit myllyssä, ja sahan poutaisella pihalla laskivat pikkupojat korkean sahajauholäjän rinteeltä "ruukkia", heittäytyen häränpyllyä läjän päältä pehmeää rinnettä myöten alas.
Oli työn tuntua ilmassa. Sirkkelisaha puri kuivia rimoja poikki, huutaen aivan kuin pirun riivaama, ja valmiita lautoja, rimoja ja jos mitä kantavat vaimot vaelsivat vaellustansa kuin elävät koneet.
* * * * *
Nyt oli siellä sahalla se nuori mies Aapo Pusa. Tapansa mukaan oli hän kinannut näiden työhön ryhtyneiden kanssa, härnännyt ja solvaillut niitä. Kina oli paraassa käynnissä, kun saapui Juho Kokko ja kohta senjälkeen alati hänen kintereillänsä pysyttelevä Viki Nykäri.
"Retkua sinä vain!… Ihan joutavaa retuat ja retkuat, kuotus!" riiteli Aapo Pusalle hänen loukkaamansa leskivaimo Leena. Aapo Pusa ihan kiivastui:
"Suus kiinni!" huusi hän ynseästi sirkkelisahan korviasärkevän melun seasta. Mutta toiset vaimot ja miehetkin tarrasivat Leenan avuksi. Ihan jo uhkailivat Aapoa. Tämä raivostui:
"Jukolavita!" vannoi hän, silmät vihasta kiiluvina, ja uhitteli:
"Jos rimalla vetäisen, saakelivie, ketä päähän, niin ei töräjä enää, eikä tovereitaan petä!… Häh, Juho Kokko?" hihkaisi hän Juhonkin puoleen ihan umpimähkään. Juho alkoi häntä asetella, puheli: