Ja siinä aivan hänen poikansa haudan lähellä kaivoi haudankaivaja hautaa. Oli ripustanut pitkän vanhan sarkapalttoonsa sen hänen poikansa haudan pääpohjassa kasvavan koivun oksaan. Riippui siinä märkänä ja kuluneen näköisenä. Juho istahti poikansa haudalle ääneti, istui siinä, oli tupakoivinaan hyvät ajat.
Eikä haudankaivajakaan puhellut. Aherteli vain työssään siellä haudassa. Hänkin tiesi jo Juhon surullisen asian. Hän oli Juhon ystävä, ja sääli alkoi päästä hänessä valtaan.
Ei ääntä, ei eloa. Harmaata vain ja sumua. Oli kuin harmaa yö.
Viimein haudankaivaja lopetti työnsä, nousi haudasta, tuli luo, yritti jotain siinä vielä puuhaillessaan puhuakin.
Mutta ei tuo ottanut sujuakseen puhe. Vasta tovin siinä yriteltyä alkoi Juho, kumarassa istuen, katse maassa, kuin itsekseenhaaveilija puhella, puhui jotain vanhoista muistoista tapaillen:
"Se oli silloin talvi."
Lapsuusaikansa päiviä hän muisteli. Miten lie osunutkin. Hän jatkoi:
"Olin niinkuin tää poika-vainaja kuollessaan, kahdeksanvuotias, kun silloin talvella istuksin mökin tikapuitten puolalla ja soittelin… Olin hiljan opetellut huilua puhaltamaan."
Ne kirkkaat pakkaspäivät hän nyt muisti. Oli hän ne muistanut joskus ennenkin, pikkupoikansa aikoinaan soitellessa.
"Joskus oli kuin olisi satanut valkeaa lumihöytyä", eläytyi se puhdas, kylmä ja valkea kuva mielessä rauhallisena, ja kuului vain se etäinen huilunsoitto.