"Mutta se nukuttaa." Se talvinen kuva huilunsoittoineen nukuttaa. Siitä talvestahan oli Annakin äskettäin hyräillyt. Hän aivan kuin yksin uneksui sitä kaikkea talvista siinä, eikä haudankaivajakaan sanottavaa löytänyt. Juho muisti — tai oikeastaan hänelle häämöitti — miten kerran tämä samainen haudankaivaja oli kuunnellut, kun hän pakkasessa jokirannalla sille orvolle, suvannossa uiskentelevalle sorsalle soitteli.
"Talveahan se oli silloinkin", puheli hän siinä painuksissansa.
Mutta siihen loppui häneltä puhe, kaikki. Hän painui aivan kuin kokoon.
Haudankaivajakin poistui.
Niin istui hän kauan. Ympärillä vain harmaata sumua ja tihkuvaa vettä. Ainoastaan kymmenisen metriä voi enää eteensä nähdä. Niin sakea oli sumu. Jossain loitompana takoa kilkutteli joku kivellä lapionsa terää. Kai se sitä oikoo. Se kilkutus kuului hiljaa, yksitoikkoisena harmaan sumun takaa.
Ei mitään, ei kerrassaan mitään muuta ääntä, ei eloa. Haudankaivaja oli unohtanut sarkapalttoonsa koivun oksaan. Se riippui siinä yhä märempänä.
Ja yhä vain sakeni sumu ja pimeni kaikki.
* * * * *
Mutta lopulta haudankaivaja palasi. Tuli noutamaan koivun oksaan unohtunutta päällystakkiansa.
Mutta hänellä oli myös ilmoitettavana Juholle iloinen uutinen. Aapo Pusa oli näet, kuultuaan, että Juhoa syytetään murhasta, käynyt itse tunnustamassa poliisille olevansa yksin murhaaja. Oli tuonut ryöväämänsä rahatkin takaisin. Haudankaivaja riensi sitä sanomaa ystävällensä Juholle ilmoittamaan.
Mutta Juhoa ei näkynyt haudalla. Oli kai poistunut. Mitään sen enempää ajattelematta haudankaivaja tapaili siinä sumun puolipimeydessä päällystakkiansa koivun oksasta.