"Herran edessähän me itsekukin tämmöiset valat vannomme", puheli hän, puuhailullaan ujouttaan peitellen. Jönnikin siitä taas heltyi, syventyi hänkin Sanaan. Johtaen ajatuksensa siitä Simpson-nimestänsä hän aivan jo runoili:
"Ka, räpisteleviä lintujahan me ihmiset olemme Herran edessä. Emmekä mitään Simpsoneja." Ja kun hän nyt heltyneenä muisti Simpsonin, niin ei hän puhunut sen voimasta, vaan siitä sen runoudesta, puhellen:
"Sekin Simpson löysi kerran hunajaisen kimalaispesän kuolleen hevosen ruumiista, ja siihen hänen olisi pitänyt tyytyä eikä enää Delilan luo mennä."
Hän oli nyt kuin runoileva lapsi, vakuutti omaa uskollisuuttansa, puhellen:
"Minä en koskaan kahdelle hymyile."
Ja niin lähti hän nyt sitä ensimäistä omaansa, Liisaa, kuten ainakin omaansa muille myömään, sillä nyt hän oli hymyillyt toiselle. Ja hänen elämänsä tuntui suloiselta ja runolliselta, kuin olisi hän ollut Simpson, joka löysi kimalaispesän.
* * * * *
Ja ne tamperelaiset huijarit olivatkin jo varustautuneet Jönniä vastaan. Heidän ainaisena kievarinaan oli Rouvarin talo. Siinä talossa he pehmittelivät ne Tampereella kävijät, maalaiset, joita syystä tai toisesta ei voinut kaupungissa pehmittää. Talo oli oikeastaan heille sitä varten salaisuudessa vuokrattu. Siellä he nytkin Jönniä odottivat. Heillä oli kaupan viinaa, oli jos mitä tarpeellista. Antti Tanakka oli muinoin toiminut sähkötyömiehenä ja aherti vielä nytkin joskus huijaritoimensa ohella sitä näön vuoksi. Niitä puuhia varten hänellä oli limonaadipullollinen myrkyllistä rikkihappoa viinapullojen joukossa. Mutta kun sekin oli kirkasta kuin viina, niin oli hän sen nyt pannut niistä erilleen, ettei erehdyksessä sotkeentuisi, sillä viinatkin heillä oli limonaadipulloissa, ettei joutuisi kiinni. He harjoittivat viinakauppaakin. Tuon vaarallisen myrkkypullon oli Tanakka kätkenyt kaapin alle. Heidän poissa ollessansa oli palvelustyttö huonetta siivotessaan sen huomannut, luullut vesipulloksi ja viskannut pellolle, jossa se särkyi, miesten asiasta mitään tietämättä.
Mutta Jönni saapui ja seurustui heihin alttiisti, joi, kehaisi jo kosimismatkoistansa, alkoi, puheli:
"Kävin lyömässä löylyt erääseen leskeen." Hän kerskasi sille käyneensä lyömässä rakkauden löylyt, rakastuttaneensa ja suostuttaneensa Kourun rikkaan lesken, vaikka ei hän sen nimeä maininnut. He alkoivat hiljaisella ryypiskelyllä, ja Jönni, joka oli sulhasmiehen ja nuorenmiehen päällä, oli ruveta alussa taas runolliseksi. Mieli kun tuo nyt tässä elämän humussa siksi kuitenkin painui. Siinä jo ryypiksimisen alussa hän alkoi taas puhella raamatullisia kuvia: