"Nyt se on kuuluu taas yksi tipahtanut… Minä olen menossa sille haudan tiluuseen."
"Ka. Ainahan niitä näin isossa maailmassa tippuu", myönsi Jönni, tietämättä, että pojan uskon mukaan juuri hän on tipahtanut. Poika jatkoi:
"Kuuluu olevankin jo kiire. Ruumis kuuluu alkavan jo haista."
"Ka. Lämpimät ilmat", myönsi kyytimies, ja taas poika jatkoi:
"Kuuluukin olleen vainaja oikein niitä emäpahuksia… Naukku suussa on viimeisenkin virtensä veisannut", soimasi hän tuon vainajan Jönnin — syntistä elämää, ja Jönni myönsi:
"Ka, niitä kasvaa aina nisupellossa ohdakkeitakin." Hän myönsi sen alttiisti, ja siitä innostunut poika lisäsi kuin kostoa uhitellen:
"Mutta nyt hän ei enää toki tässä maailmassa pilliään soita ja kolise… Kun istuu jo parast'aikaa iäisen tuomioistuimen edessä ja kuuntelee suuren tuomarin sanoja."
Niin saapuivat he Tampereelle ja erosivat. Jönni hankkiutui miljooniansa kokoomaan, ja Rinnin Jaska lähti tilaamaan hautaa hänelle. Vasta miljoonat saatuaan päätti Jönni muuttaa iäisen majansa, ruumiskirstunsa, rahaksi.
Mutta Pinturi oli antanut Jönnille sen poistuessa sen lääkärin antaman todistuksen, jossa lääkäri todisti Jönnin kuolleeksi.
"Voit tarpeen tullessa tämän näyttää. Kun tulee tästä kuolemanasiastasi puhe." Pappilassa se kai olisi pitänyt näyttää… jos olisi tarvis ollut, oli hän Jönnille sitä antaessaan puhunut, ja Jönni, joka ei tuon todistuksen sisältöä tiennyt, oli pistänyt paperin povitaskuunsa ja vaelsi nyt kuolintodistuksensa lakkarissaan.