"Ka, eipähän sitä enää pelasta. Kun on jo niin pitkällä, että haisee."
Ja hän kävi ynseäksikin koko vainajalle ja penseili:
"Niin että anna ruojan rauhassa haista. Kun kerran kuoli, niin ann' mennä, niin on yhtä vähemmän."
Vähät hän nyt välitti kuolleista. Häntä kiinnittivät elämän hommat: ruumisarkkunsa myönti ja muu. Hän muisti taas molemmat morsiamensakin, Liisan ja Kourun lesken, ja puheli Jaskalle:
"Minulla on tässä naimakaupatkin tekeillä. Niin että ei tässä liikene aikaa surra yhden jätkän kuolemisia. Toisia ne ämmät ja maailma tekevät. Kun vain avioliitosta huolen pitää."
Hän oli nyt hyvillään siitä, että Liisan myönti oli taannoin jäänyt kesken, sillä tuskinpa hänen enää kannatti Kourun leskeä yrittää, kun miljoona-asia oli niin huonosti luonnistanut.
Ja hän puuhasi elämän touhussansa, kauppasi ainoaa tarpeellistansa ja puheli Jaskalle:
"Meidän on pidettävä maailmassa huolta vatsasta, eikä leivästä… Sillä jos vatsa on poissa, niin mihin sitten leipä pannaan."
Mutta myömättä se arkku sittenkin jäi. Sen sijaan kotiutui hänen seuraansa torilta nyt Tampereen jätkäväkeä. Ne kutsuivat hänet, toriajan loputtua, matkaansa kaupungin lähimetsään. Jönni suostui ilolla, sitaisi arkun selkäänsä, ja niin lähdettiin.
"Arvelin tämän rojun myödä torilla, mutta ei tuo luontunut", puheli Jönni uusille tovereillensa arkustansa. He joivat ja viettivät vapaata, kesäistä, herkullista jätkäelämäänsä. Aluksi he joivat siivolla, ja Jönni kertoili kuolemastansa ja kuinka oli siitä pelastunut, oli siitä pelastumisestansa hyvilläänkin ja puheli:
"Saa toki tuon kirstun kaupatuksi… Niin että ei mennyt mistiin." Eikä hän muusta suurta välittänytkään, nyt kun jätkäelämä taas hurmasi. Hän puheli arkustansa: