Ja silloin hän muisti taas sen tuonnoisen kinansa Makkara-Liisan kanssa ja ihan kostaakseen, näyttääkseen, että on sitä hänelläkin, hän nyt kiersi siltä ostamaan makkaraa, valitsi ääneti, Liisan ynseydestä mitään välittämättä palan, viskasi sen punnittavaksi ja äänsi käskevästi:
"Mittaa tuo!"
Markka kymmenen penniä se maksoi. Ääneti työnsi Jönni, tavaran saatuaan, tuhatmarkkasen Liisan myöntilaudalle ja odotti vaikutusta, tekeytyen kuin asia olisi aivan tavallinen.
Liisa oli ällistyä. Ei tiennyt aluksi mitä ajatella, mutta sitten hoksasi hän kuulleensa jotain huhua Jönnin voitosta, huomasi nyt joutuneensa siinä silloisessa riidassa tappiolle, katsoi Jönnin isoon rahaan pitkään, neuvottomana ja voitettuna ja lopulta, tappiostaan lopen harmistuneena, vihaisesti äsähti:
"Mikäs sinä luulet olevasi! Kun siinä ylpeilet!"
Sillä arvasi hän, että Jönni nyt tällä ylpeilyllään kostaa siitä riidasta. Mutta Jönni nautti asiasta jätkän tyyneydellä. Liisa äsyili, harmistui yhä enemmän ja siinä äkeänä touhutessaan jo odottavalle Jönnille aivan kiukuissaan rähähti:
"Eikö sinulla enää sopivampaa ja jämptiä rahaa ole?"
"Ka", oleili Jönni tyynenä, rahan turviin päässeenä, kaivoi toisen tuhatmarkkasen myöntilaudalle ja lisäili:
"Jos sitten tämä on sopivampi… Ja jämptimpi."
Liisan harmi syveni.