Ja silloin alkoi Nuutinen kertoilla, että tuo niin surullisella tavalla kuollut jätkä Jönni Lumperi on hänelle liiankin tuttu. Hän kertoi, kuinka hänkin oli saanut sitä kantaa kesät jos talvetkin, ja lisäsi:
"Mutta nyt on hänkin jo sitten saanut iäisen levon."
Hän puhui sitä vakain mielin, surikin Jönniä, joka oli tuon levon saanut. He saapuivat jo hautausmaalle. Nuutinen jatkoi:
"Muuten kunnon mies oli hänkin… Jönni Lumperi vainaja… Aivan yhtä kunnon mies kuin tää vainaja tässä arkussa… Paitsi että hänelläkin, ukko rukalla, oli se yksi paha vika."
Mutta kaikki hän antoi Jönnillekin anteeksi. Arkkua rattailta ulos nostaessa ja kantoliinoja valmiiksi varatessa hän vieläkin kertoili niistä Jönnin monista kannattamisista. Kantajat olivat jo valmiit, kullakin kantoliinansa pää olalla. Nuutinen varasi omaa liinaansa valmiiksi ja ollen jo valmis nostamaan arkun olkansa varaan jatkoi, lisäillen:
"Mutta nyt sitten ei hänkään, Jönni, enää itseään kannatuta."
Oltiin valmiit.
"No!" komensi Nuutinen, kohautti kantoliinansa ja niin lähti kantamaan
Jönniä vieläkin kerran.
"Ne ovat ihmeellisiä yleensä nämä ihmisten retket", puheli Nuutinen siinä kantaessaan ja muistaessaan sekä ystävänsä Pitkäsen että myös Jönnin outoa kohtaloa ja kuolemaa.
* * * * *