Mutta Jönni oikaisi, selitti:
"Se silloin erehtyi tohtori. Se kun ei näy herrojenkaan äly olevan erehtymätön."
Hän kertoi tapauksen ja lisäili kerskaten:
"Mutta kyllä sitä silloinkin jo silmät kiiluivat päässä ja tuppi vain vapisi sielun vyöllä."
Hän aivan yltyi kehumaan, kerskuen:
"Siinä kun ihminen seisot ja vapiset kuoleman edessä ja tulet ajatelleeksi, että mikähän piru tässä nyt sielun perii, niin luonto tahtoo vapista, ja kysytään miestä, jos mieli kestää."
Hän eli jo omaa elämäänsä, huolehti maallisesta. Hän kopisteli arkkuansa syrjemmä ja kyseli jo, eikö joku haluaisi sitä ostaa. Hän tarjoili sitä Nuutisellekin.
"Minä itse en sitä mööpeliä enää tarvitse", selitti hän ja lisäili:
"Minä sinulle, tutun kauppaan, möisin puolesta hinnasta… Sata markkaa itse maksoin", valehteli hän. Ei Nuutinen sanonut niin pitkää tarvitsevansa. Tuotiin jo oikea ruumis. Sen arkkua rattailta alas nostaessaan puheli ajomies:
"No tämä ei enää herää. Poliisikamarissa sanoivat, että nyt saatte olla varmat, sillä kylmällä vesisuihkullakin koetettiin virottaa, mutta ei tärähtänyt. Niin että nyt se pitää."