Ja Jönnikin puuhaili apuna arkkua nostettaessa ja puheli vainajasta:
"No, nyt hän pääsee minun vuoteelleni. Viransijaiseksi."
He hautasivat Pitkäsen hartaasti. Jönni lapioi apuna hautaa — omaa hautaansa — umpeen, teki työtä uskollisesti.
Mutta kun hauta oli jo umpeen luotu, pisti hänelle päähän kysäistä:
"Kuka siihen nyt joutui? Minun viransijaisekseni?"
"Se oli eräs Antti Pitkänen", selitti Nuutinen. Jönni aivan hölmistyi kuultuansa viransijaiseksensa joutuneen saman Antin, jolle hän oli aikonut myödä morsiamensa ja joka siis jo eläessään oli ollut tulemaisillaan hänen virkansa perijäksi.
"Vai se pitkä Antti se nyt joutui minun leposijoilleni", ihmetteli hän.
Aivan hän heltyi, heitti haudalle n.s. kepeät mullat ja puheli:
"Antti oli kunnon mies. Minkä otti, niin sen täytti."
Mutta mitäpä siinä enää suru auttoi. Hän nosti taas arkun selkäänsä, ja niin lähdettiin paluumatkalle poliisikamaria kohti. Jönniähän täytyi siellä taas asetusten mukaan tutkia ja käsitellä, punnita jos mitatakin. Nuutisen kanssa, sen rinnalla arkku selässä kävellen, hän jo valmistautui puheisillekin. Arkku kun tuntui hieman epämukavalta taakalta, niin tuli ajatelleeksi, että jos olisi rikas, niin ajaisi hevosella, ja niinpä johtui siitä alkamaan, puhellen Nuutiselle äkkiä:
"Miljuneerinä se olisi hyvä elää."