"Minä tässä äsken löysin koskia ja jos mitä." Hän puheli niistä mieliala maassa, jatkaen:
"Yritin äsken isoja kauppoja ja vuovasin sekä puutavaran että vesivoiman päälle, mutta ei vain lykkyä tykö lykännyt."
Ei. Huonosti oli kaikessa onni pidellyt.
"Ei jäänyt muuta kuin risti kantaakseni", nurkui hän osaansa. Hytinenkin hänelle heltyi. Mutta ei hän näissä hänen vilpittömissä puheissaan, koskien ja muiden löytämisissä, hoksannut sen etsimänsä asian piilevän eikä hän ollut Jönnille noista hänen asioistansa puhunutkaan, joten siis Jönnillä ei yhäkään ollut vihiä, että hän itse on tuo kadehtimansa miljoonarosvo. Kaikki oli häneltä mennyt. Arkku ja risti oli enää jälellä.
Mutta sitten muisti hän toki ne Liisansa tuhannet, ne kaksikymmentä luuloteltua. Olivathan ne jälellä. Hän sai niiltä toivoa ja puheli:
"Mutta minulla… vaikka onkin paljon mennyt… on toki vielä kaksikymmentätuhatta kontanttia."
Seinän takana urkkivat huijarit, ne Jönnin murhaajat, kuulivat sen. Kaksikymmentätuhatta. He hoksasivat siinä olevan heille rikkaan isännän kynittäväksi.
"Siinä on rasvainen lintu", supisi jo Antti Tanakka toisille, ja he alkoivat miettiä koukkua. Hytinen teki jo lähtöä. Hän puheli sanasen siitä murhatusta jätkästä, Jönnistä, puhellen:
"Se jätkä kuuluu jo haudatun… jonka ne murhasivat."
Ja Jönni oivalsi nyt asian. Hän luuli Antti Pitkästä siksi murhatuksi jätkäksi ja ilmoitti: