Mutta Jönni oli löytänyt ammattikuntansa ja kestitsi sitä oluella ja makkaralla. Hänen asuntonsa oli kaupungin äärimmäisillä liepeillä. Se oli yksinäinen huone, tai oikeammin huone-vainaja, kaikissa suhteissa hänelle sopiva. Kun ei kukaan muu siitä huolinut, niin talonomistaja oli vuokrannut sen Jönnille viidestä markasta kuussa, vaikka siinä oli ihan erityinen eteinenkin, laudoista kyhätty vanha suojus. Laatikko pöytänä, pari pölkkyä istuimina — siinä huonekalusto.
Mutta iloa ja riemua siellä nyt oli. Erityisesti halusi Jönni nyt kestitä vanhaa ammattitoveriaan, sitä pelastajaansa, Hankku nimistä jätkää.
Niin iloittiin ja meluttiin Jönnin onnesta ja Jönniä ylistettiin jo humaltumisen alussa.
"Jönni on oikea toveri eikä kuten porvari", kehuivat miehet. He humaltuivat. Alettiin jo puhua n.s. syvällisiä. Ensin he, siitä Jönnin Simpson-nimestä johtuen, puhuivat kaikille humalaisille miehille — niin herroille kuin jätkillekin — omituista laskettelua raamatun pyhistä miehistä, ensin Simpsonista, sitten Bileamista ja ukko Noaakista ja lopulta jo tietysti Batseebasta. Siitä johti yhä hämärtyvä ja suloisesti raukeava ajatus muihin pyhimyksiin. Hankku näet jo arveli:
"Mutta oli se profeetta Muhamettikin viisas mies."
Puhuttiin nyt siitä suut hymyssä. Kaikki he olivat omalla tavallaan perillä senkin opista. Siitä opista hyvätuuliseksi tulleen Hankun kieli jo hieman sammalsi, kun hän selitykseksi ihmetteli:
"Kun Turkin sulttaanillekin näet määräsi kolmetuhatta emäntää. Niin että siinä joukossa on miehelle leipomista jos leipojaakin!"
Jönni innostui moisesta. Oitis johtui hän asian johdosta muistamaan Makkara-Liisan, jopa kinansakin sen kanssa. Se asia heräsi hänen sielussaan hereille kuin loikoileva jätkä, ja hän jo väänsi sukkeluudeksi, arveli:
"Mutta Makkara-Liisan se sulttaani jos vielä naisi, niin silloin olisi ukolla jo muija."
Ei hän tajunnut, laskiko tuon jätkäsukkeluuden kostoksi Liisalle sen riitelystä vaiko tehdäkseen sulttaanista pilaa näin selän takana. Viinoja oli jo päässä. Hän lisäsi: