Todellisella osanotolla hän sitä lohtua lupaili. Mutta silmiään kyynelistä kuivaten haikaili Liisa:
"Sinne on pitkä matka vielä… Taivaan iloon."
Rakkauttakin hän nyt kaipasi, avio-onnea ja lempeä, ja puheli:
"Sitä kun olet, nainen, niinkuin lämpömittarin elohopea: et sitä itsestäsi riipu, vaan nouset ja lasket sen mukaan miten se ulkoa lämmittää."
Puhemieseukonkin mieli herkkyi. Hän puheli:
"Niin, kylki… Kylki se on meillä kullakin ja…"
Savut hän välillä puhalsi sieraimitse ja lopetti:
"Kuvetta se kylki viereensä vaatii… Se on Herran tahto, niin pienessä kuin suuressakin."
Ja Liisa itki, ja hän huomasi rakastaneensa Jönniä jo pitkät ajat ja suri nyt sen surullista poismenoa, suri vilpittömästi, kuten aina morsian sulhasensa poismenoa. Aivan hän valmisti pienet hautajaiset, kutsui niihin vieraiksi puhemieseukon ja sisarensa miehineen. Oltiin hautajaismielellä. Erikoisemmin suri Liisa sitä, että Jönni oli juuri nyt pois temmattu. Hän haikaili, puheli:
"Juuri kun oli pelastumisensa tielle lähtenyt ja alkanut uuden elämän, niin pitikin Herran hänet pois kutsua!"