Samoihin aikoihin aherteli Jönni ruumiskirstuaan pois pakaasista. Siellä Fredriksbergissä lyöttäytyi hänen seuraansa joukko tuntemattomia sakilaisia. He loittonivat metsään, ja siellä vieri päivä erinäisissä toimissa. Jönni näet innostui niille siellä kertomaan siitä tamperelaisesta suurveijarista, joka oli Ruotsissa ja Oulussa puijannut miljoonia. Hän kertoi sitä alttiisti, kuten lapsi, joka kertoilee satua, ja huudahti kateellisena:

"Sitä miestä lykästi. Suuri lurjus oli ja Tampereellakin yritti miljoonia kootessaan ihan tehdä tuhottomia, mutta lykästi vain sittenkin veijaria." Mutta kun hän oli sille nyt tuosta lykästämisestä kateellinen, kun ei hänelle itselleen ollut lykästänyt, niin hän kostaaksensa lisäsi:

"Mutta paha omatunto hänellä nyt toki on. Ja pelko että joutuu ruunun leipiin."

Niin kului päivä. Vasta pimeän tultua alkoi hän hommata maja-pahaseensa lähtöä, viipyi vielä asemalla ja vasta tuossa puoliyön seudussa kohotti arkun selkäänsä, pitkin selkää, sitaisi sen nuoravyöllä vyötäisen kohdalta kiinni, nosti ristin olallensa ja niin lähti pimeähkössä yöhämärässä kävelemään majaansa kohti.

Mutta asian tälle kannalle kehityttyä oli prokuraattorinvirasto asetuksen mukaan julistanut Jönnin erityisellä päätöksellä kuolleeksi. Hän oli nyt kaikissa suhteissa niiden lakien ulkopuolella, jotka on säädetty elossa olevia varten.

* * * * *

Ja suri se Jönnin ammattikuntakin parhaansa poismenoa. Hankku oli saanut jo kirjeen ja testamentin. Hän isännöi tuon testamentin nojalla jo Jönnin huonevainajassa kuten aina isäntä.

Niinpä hän oli jo myönyt kaikki Jönnin perut. Senkin Jönnin ostaman sadan markan aviosängyn. Huone oli jo tyhjä. Ainoastaan se pöydän virkaa toimittava laatikko ja istuimet, puupölkyt, olivat jälellä.

Ja nyt he joivat siellä Jönnin hautajaisia, koko ammattikunnan ydinjoukko. Oli jo yö. Huone, joka oli päivälläkin pimeähkö, sen pienen akkunapahasen ruudut kun olivat päreillä ja rievuilla paikatut, oli nyt jo pimeä kuten aina yöllä. Pöydällä palaa kärysi viheliäinen lamppu vaivaisena kuten rakkauttaan ruikuttavan laulu. Sakea tupakan savu lisäsi pimeyttä. Akkunaton eteinen oli aina aivan pimeä.

Ja he joivat ja puhuivat vainajasta hyvää. He joivat jo Jönnin tavaroilla saatujen viimeisiä. Ylistivät Jönniä ylettömästi: