Ja niin onnistui hän sotkemaan ryyppyasiat, haukkaili makkaraa tukevasti, ja kun Nikolainkirkon kello jymähteli ja sen jymy levisi raskaana tyynessä, kuumassa poutailmassa, alkoi hän vielä varmuuden vuoksi puhua siitä, arvellen:
"Kylläpä moikaa nyt ja mötkähtelee kello. Kukahan lie sitten kutsuttukin."
* * * * *
Ja nopeasti se kehittyi nyt Makkara-Liisassakin se rakkauden asia. Nyt oli hän — tosin vieläkin väärin — kuullut muiltakin, että Jönni muka on todellakin voittanut päävoiton, kaksikymmentätuhatta. Omituinen sattuma oli myös se, että hänellä itsellään oli omaisuutta tasan kahdentuhannen arvosta, mutta jätkien kesken uskottiin yleensä, että hänellä on kaksikymmentätuhatta.
Ja niinpä oli hän alkanut yhä mieluisammin hautoa ajatusta mennä Jönnille muijaksi. Voisi sitä kahdellakymmenelläkahdella tuhannella jo avata oikean kaupan ja hylätä tämän torikaupustelun. Olihan hän jo saanut talvipakkasissa torilla aivan kylliksi värjötellä ja koko ikänsä oli hän uneksinut oikeasta kaupasta.
Ja niinpä hän alkoikin kohta jo asiaa valmistella. Kun Jönni osui nyt taas astua jätkyttämään torin halki siitä hänen myöntilautansa editse, niin hän ei malttanut olla, vaan alkoi oitis kuherrella. Kun Jönni näytti aivan siihen pysähtyvän, niin hän sille suu maireana mielisteli:
"Sanoo… Että ota tuosta tuhatmarkkasesta, sanoo."
Hän sanoi sen niin maireasti ja hymyilevänä, kuin vain kiehtova, viekoitteleva vaimo voi. Se oli oikeastaan jo suoraa kosimista. Mutta Jönni ei sitä kuitenkaan vielä siksi eikä miksikään erikoiseksi arvannut, vaan oudosteli:
"Mitä se Liisa nyt niin luisusti lempeilee?"
Mutta Liisa jatkoi yhä kuhertelevammin. Myöntiä pyylevänä puuhaten hän yhäkin hymyilevämmin mairitteli: