Ja hän oli ylpeä siitä, että oli ollut niin taitava salapoliisi, saattanut etsimänsä lurjuksen niin lujaan linnaan ja niin varmojen telkien taakse. Liisa häntä kyllä kerran nuhteli siitä, että hän kaikki oli juonut ja tuhlannut, soimaten:
"Mikä miljoneeri siitä semmoisesta tuhlaajapojasta tulee!… Joka juo ja tuhlaa ruumiskirstunsakin ja itsen ja nimensäkin." Mutta Jönni vain vastaili raamatun sanoilla:
"Joka itsensä kadottaa, hän löytää sen… Ja Isällä ei miljoona lopu… Kun on semmoisen miljoona-Ukon poika." Ja siltä isältänsä hän sanoi perineensä sen miljoonamiehen luonnonkin ja tuhlaajaluonnon.
"Se kun Hänkin kaikkea pyhää tuhlaten jakaa", puheli hän.
Mutta kauppaneuvos Lundbergista hän puhui aina suurella hartaudella ja oli ylpeä siitä, että on sen kaima. Varsinkin kuukauden viime päivänä, eläkkeen saatuaan ja sillä itsensä sopuhumalaan ryypittyänsä, hän siitä jutteli. Samalla hän varoitti häntä ja tuota upporikasta toisiinsa sotkemasta, kuten ihmiset olivat silloin tehneet. Hän ilmoitti:
"Minun ja kauppaneuvos Lumperin välillä on ero."
Hän muisti senkin eroituksen, selittäen:
"P ja t on meidän välillä erona."
Ja vieläkin useammin hän puheli siitä kuolleista ylösnousemisestansa. Se usko syventyi hänessä yhäti varsinkin sen lääkärintodistuksen takia. Ja jos joku asiaa epäili, kun hän sitä kertoili, niin hän näytti tuon todistuksen ja luetutti epäilijälle sanat: "on kuollut ja oikeutettu haudattavaksi" j.n.e. Ja jos vieläkin joku epäili, niin hän neuvoi kysymään prokuraattorinvirastosta, jossa oli virallistakin virallisempi lääkärintodistus siitä, että hän on kuollut sydänhalvaukseen ja leikattu ja haudattu ja noussut ylös kuolleista. Ja kun hän satamassa jollain laatikolla, säkillä tai muulla hengenpelastusmitali rinnassa istuksien syötteli pulukyyhkysiänsä, ja Nikolain-kirkon kellojen kumea ääni vapisi kaupungin yllä raskaana, silloin hän muisti aina, kuinka mukavasti sielu oli heilunut, silloin kun hän nousi ylös, ja hän oli silloin aina uudestaan tuntevinaan saman suloisen tunteen, nousevansa heiluvassa sellissä, kirkonkellojen kumistessa ylös korkeuksia kohti.
Ja sitten kuoli hänkin, vielä kerran. Kun Riukku jätkä meni silloin papinkansliaan siitä ilmoittamaan ja kanslian kirjurina oleva mies aikoi merkitä miehen kuolleeksi, huomasi hän ihmeekseen sen jo olevan kaksinkertaisen vainajan ja ilmoitti Riukulle: