IV.
Kiusalliseksi käynyttä pelastajaansa Hankkua paettuaan Jönni kahlaili asioitsija Naukkarisen luo tiedustamaan, olisiko sillä tiedossa sopiva maatila.
Ja olikin sillä. Oli ilmoituksista saanut tietoon, että Tampereen puolella on myötävänä Punturin maatila. Sen hinnaksi oli ilmoitettu viisikymmentätuhatta markkaa, mutta kun tilaa rasitti kolmenkymmenentuhannen markan suuruinen kiinnityslaina, niin vaadittiin ostajalta käteistä ainoastaan kaksikymmentätuhatta.
Ja niinpä tuntuikin Naukkarisesta tuo tila olevan kuin Jönniä varten varattu, kun kerran Jönnillä, kuten hän väärin uskoi, oli tasan nuo kaksikymmentätuhatta. Siitä hän nyt Jönnille puhui, kehui tilaa, valehteli ilmoituksen lisäksi omiaan.
Varsinkin tilan metsää hän kehui. Ilmoituksessa oli vain ylimalkain sanottu, että "metsä on hyvä", mutta Naukkarinen innokkaana ja taitavana asiamiehenä lisäsi siihen nyt Jönnille omasta päästään arviolta seuraavan, täsmällisen tiedon:
"Ja paljaalla metsällä, kun sen rahaksi muuttaa, maksaa koko tilan hinnan ja jää vielä toinen puoli. Niin että siinä kaupassa jää satatuhatta puhdasta voittoa niinkuin ei mitään."
Hän hymyili silmät tihrullaan, odotteli tehoa. Jönni istuksi, kuunteli vakavana, mietiksien asiaa —. varsinkin juuri sitä metsäasiaa — jykevänä kuin hirsi. Naukkarinen ei kuitenkaan suostunut ilmoittamaan tuon ihmetalon osoitetta, ennenkuin Jönni suorittaa hänelle sovitut käsirahat, viisikymmentä markkaa. Kun Jönni hidasteli, niin hän viattomaksi tekeytyen alkoi kuin tavallista asiaa jutellen puhua:
"Metsäkaupallahan se tääkin rikas Lundberg, tää kauppaneuvos, rikastui."
Ihan hän heittäytyi sikarinpätkää polttelemaan, kuin muka se, eikä tuo kavala puhe, olisi hänen työnään. Suu supulla pätkästä köyhiä haikuja imien hän kuin noinkatuonaan jatkoi:
"Tehdä rylläsi niitä metsäkauppoja Muolan Pölläkkälää ja aina
Rovanientä myöten ja kasasi vain miljoonia miljoonain niskaan."